Ihana anonyymi pyysi multa Salainen masennuselämä aiheista blogia. Väitän etten ole masentunut, mutta olen kyllä niin tuulella käyvä, että oksat pois.
Tämäkin aamu alkoi hyvin, mutta sitten iski "kateus" muiden elämästä ja etenkin muiden aktiivisesta elämästä. Ystäväni on uuden suhteen myötä tullut todella meneväksi ja kaikkiin paikkoihin rientäväksi ja se jotenkin iski taas sydämeen. Siihen sitten (mun mielestä) alentuva kysymys "mitä sä aiot tehdä tällä viikolla", niin meinas itku päästä. Kun enhän mä "ikinä" tee mitään. Tuntuu, että kohta karkotan ihmiset luotani tällä jumiutumisella ja tylsyydellä. Mies IHAN varmasti kärsii, kun ei koskaan mennä minnekään ja tehdä mitään ja sitten mua ahdistaa se.
Joka välissä mies vannoo rakkauttaan ja mun ihanuutta, mutta sekin tuntuu falskilta, koska olen niin nuivaa seuraa suurimman osan ajasta.
Eilen naurettiin katketakseen, kun katsottiin Ylen sarjaa Syyllinen, missä Jessica Bielin esittämä nainen yhtäkkiä puukottaa hengiltä vieraan miehen.
Hekoteltiin ettei ole kaukaa haettua et mä pimahan noin. Poliisi sit kysyy mieheltä, että mitä tapahtui, miksi P puukotti viattoman olennon. Mies sanoo: "kannattaa ehkä kytkeä aktiiviranneke tietokoneeseen ja katsoa paljon se on nukkunut ja sitten kännykässä on se Snore lab-ohjelma, siitä näkee paljonko rouva on kuorsannut ja kuinka levottomasti nukkunut".
Hhehehhe! Olen muuten nukkunut nyt viikon hyvin. Kukaan ei ole siis lähelläni vaaravyöhykkeellä.
Sitten mua ärsyttää se, että tunnen itseni kaikkien äidiksi. Tuntuu että pidän kaikista huolta.
Ärsyttää olla kateellinen.
Ärsyttää kun ystävä katsoo vähän säälien, kun puhutaan miehen perjantaisista pikkujouluista, jotka osuu mun vapaapäivälle. Hehkutan että saan olla päivän yksin.
Mä tykkään mun työstä ja nykyisestä taaperosta ehdottomasti, mutta sitten kun tajuan että ajoittain olen elämässäni vankina, niin ahdistaa.
Ja kuitenkin useimmiten olen ihan tyytis. Ehkä se on ne hetket on lähtee vertaamaan elämää muiden elämiin.
Entä jos mun elämä meneekin hukkaan? Entä jos mun "hyvät" vuodet vaan valuu tässä ohi? Kuolinvuoteella voin sanoa, että olenpas hoitanut montaa lasta. Huraa!
Olen liian vanha enää mihinkään muuhun. Mihinkään kiinnostavaan.
Vai olenko?
Jk. Moni sinkku on sanonut mulle useasti "Sulla on sentään mies". Kysyn: "Mitä sitten"? Mies ei ole elämän sisältö. Oma elämä on! Mies saattaa tuoda myös mukanaan stressiä ainakin mun kaltaiselle miellyttäjälle :D
Jos eläisin yksin, niin varmaan kaipaisin rakkautta, mutta nyt kun sitä on, kysyn että mitä välii.
Jk2. Löysin kiinnostavan dokkarin (sarjan) Netflixistä. Yksi mies, kolme vaimoa. Aloin miettimään, että mulle ehkä sopis olla yksi kolmesta vaimosta. Ja tämä ei ole vitsi. Mulle saattais riittää mies joka kolmas päivä. Ja pieni kilpailu sopis mulle. Olisin se vaimo, joka jaksaa meikata ja lakata kynsiä. Ja joka hemmottelee ruoalla. Ehkä!
6 kommenttia:
Kiitos, kun toteutit toiveeni! :)
Olen itse ehdottomasti sitä mieltä, ettei kukaan ole koskaan liian vanha mihinkään, jos vaan käyttää vähän mielikuvitusta tavoitteidensa selkiyttämiseksi ja saavuttamiseksi. Tottahan se on, ettei tavanomaisella ladulla hiihdellen ehkä voikaan esim. vaihtaa työpaikkaa, lähteä opiskelemaan tai reppureissaamaan saatika alkaa elämään lapsiperhe-elämää, mutta maailma on täynnä vaihtoehtoja, joita valitsemalla ja kikkailemalla aika usein avautuu ihan uusia ovia. Tähän kyllä myös tarvitaan itsensä etännyttämistä ”kaikki mulle heti” -asenteesta.
Mutta toki on olemassa myös sellaisia rajoitteita, joista ei pääse yli eikä ympäri. En todellakaan ajattele, että jokainen on oman onnensa seppä, mutta ajattelen kuitenkin, että hyvin usein me etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset itse keksimme kaikenlaisia esteitä tiellemme. Ja ikä on kyllä IMO näistä esteistä huonoin. Se ei kestä yhtään kriittistä tarkastelua, jos multa kysytään XD
Ja kateudesta. Sattumalta luin juuri tänään hyvän blogipostauksen siitä, kuinka kateuden tunnetta(kin) olisi hyvä käyttää kompassina matkalla kohti oman itsensä näköistä elämää:
https://www.lily.fi/blogit/start-living-your-best-life/mental-health-monday-kateuden-eteenpain-ajava-voima#comment-1408667
Ihan oikeasti masentuneen ja entisen draamailijan syvällä rintaäänellä haluan vielä lopuksi kommentoida, että mun kokemuksen mukaan hallitsematon tuuliviireily ei kuulu naisenkaan elämään vaan voimakkailla tunnereaktioilla on aina jotain tärkeää kerrottavaa. On ihan mielettömän mielenkiintoista toimia oman elämänsä salapoliisina ja pyrkiä ottamaan selvää siitä, mitä tunnekokemusten takaa löytyy ja miksi. Ja mitä ihmettä löydösten ja ahaa-elämysten jälkeen tapahtuukaan. Jännittävä seikkailu, tämä elämä :)
Sun elämässä on niin paljon hyvää elämässä, että niin toivon, että se kaikki muistuu mieleen. Se on prosessi, ja sinä jos joku löydät "the cluen". Muiskuja.
amatööripyskolooki tässä terve.
Luulen että melkein kaikki sulla löytyy tosta yhdestä ainoasta lauseesta (eikun kahdesta)
"Sitten mua ärsyttää se, että tunnen itseni kaikkien äidiksi. Tuntuu että pidän kaikista huolta."
Kyllä semmoinen kuormittaa ihmistä, ja siitä roolista on varmasti aika vaikea päästää irti. Sun ei ehkä oikeasti tarttisi huolehtia kuin hoidokista ja jonkin verran omista pojista, mutta et ehkä osaa olla huolehtimatta siinä sivussa muutamista muistakin.
Mä kävin nyyhkimässä työpsykolle elämääni ja se oli vähän sitä mieltä että mä alisuoriudun nykyisessä työssä ja siksi en motivoidu ja pitäisi tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. (minä kiukuttelin mielessäni, että mitäs teet kun et tiedä mitä haluat. Salaa pelkään että haluankin ruveta viljelemään turnipsia ja joogaamaan ashramissa. En halua haluta semmoista. Haluan haluta enempi tämmöistä kuin jooga-turnipsielämää)
Ei tässä kommentissa kyllä ollut mitään pointtia. <3
Täälläkin vähän tuulella ja tähtien asennolla käyvä naisihminen. Välillä olen tosi tyytyväinen elämääni ja seuravana päivänä oon sitä mieltä, että koko elämäni on viimeiset 25 vuotta mennyt pelkkään väärään suuntaan... Ja se kateus - se on pirullista. Ja vaikka miten sanotaan, että sitä voi käyttää suuntaviittana oman elämänsä rakentamiseen, niin ei kyllä läheskään aina voi. On paljon asioita, joita ei nyt vaan voi muuttaa (taloustilanne vaikkapa noin ensialkuun). Mulle tulee parempi olo, kun mietin, että voisinhan mä olla syntynyt vaikka jonkin afgaaniheimon alimmaiseksi jalkavaimoksikin...
Halaus! ♥
Jos sinulla ei ole sellaista sisäsyntyistä paloa ja tarvetta tehdä, niin älä mieti, että pitäisi. Ei Hra Kepponenkaan halua erityisesti tehdä mitään sen kummempaa. Urheilla, katsoa Netflixiä ja venyä kotona. Hän ei juuri kaipaa sosiaalisia suhteitakaan. Minusta se on ihan ok. Oikeastaan hyvä, niin tasapainottaa minunkin meno- ja tekohaluja. Mullahan voi mennä överiksi ja kahmin liikaakin menoja.
Menojen ja tekemisen korostaminen on osa markkinakoneistoa. Ihmisille halutaan myydä kaikenlaista heidän vapaa-ajalleen. Ei kannata maksaa, jos ei oikeasti halua.
Se mikä sun työssä on hienointa on se, että sillä on merkitystä yhteiskunnallisesti ja etenkin sen pienen hoidettavan ihmisen elämään. Älä unohda sitä!
Kiitos kaikille hyvistä kommenteista. Kaikissa oli tosi hyviä ajatuksia.
Anonyymille sanon että mä olen koko aikuisikäni ollut tuulivireilijä. Aamulla saattanut olla "haluan kuolla" fiiliksissä ja iltapäivällä en muista mikä mua vaivas :D Toki joskus nää olot kertoo jostain mitä pitäis tutkailla, en mä sillä.
Rva Kepponen, sun kommentti lohdutti ja antoi synninpäästön :) Mun pitäisi hyväksyä olevani tällainen eikä syyllistyä siitä. JOs haluan olla kotona ja kahvitella kavereiden kanssa, niin se mulle suotakoon vaikka onkin niin pientä.
HIenoa että sä hyväksyt siippasi sellaisena kuin on :)
Lähetä kommentti