Kuten Tarulle vastasin kommenttiosastolla "on se outoa et näin helposti solahti asumaan yhdessä tosta vaan. Aika lyhyellä koejalla vielä. Mut yhdessäasumista ei voi harjoitella etukäteen. Vaikka kuinka näkisi toista asumatta yhdessä, niin totuus paljastuu vasta kun asuu samassa kodissa
Muahan tavallaan ei ole mikään yllättänyt. Kuitenkaan. Helpommin mennyt kuin kuvitellut ja sehän ei ole yllätys et "olen suhteessa niin huono" omasta mielestäni. Siis riittämätön. Joku outo standardi mulla."
Muistan kun toissakeväänä seisoin entisen kodin pihalla ja itkin ja "kiljuin" eksälle, etten koskaan enää halua olla suhteessa tai asua kenenkään kanssa, koska olen huono parisuhteessa, marttyyri, syyllistyjä, epävarma ja monin muin tavoin hankala". Eksä siinä sitten kehui ja kannusti, mutta mä vaan volisin.
Mistä nää ajatukset tulee? Omasta päästä joo, mutta miksi?
En haluaisi näitä vanhoja kaavoja raahata uuteen juttuun mukanani ja fakta on et ihmisenä en kehity IKINÄ, jos nyt eroisin sen takia, että on helpompaa olla yksin ja HOITAA kaikki yksin.
Pöljä minä!
Ja koska olen ristiriitainen hahmo, niin on hyvin luontevaa sanoa miehelle vilpittömän tosissaan että "onko vaikeaa rakastaa ihmistä joka on näin ihana"? ( EI ole. On kuulemma oikein helppo rakastaa)
Huomenna kehityn ihmisenä ja jätän kaikki lapset miehen hoiviin, kun päiväksi menen kouluttautumaan. En aio kiitellä liian vuolaasti, enkä syyllistyä kun "aiheutan vaivaa". Enkä lahjo. Pidän vain päivänselvänä, että voin poistua kotoani. :D
1 kommentti:
Mä olen suora ja ihan vaan siksi koska ystävien pitää olla (velvollisuus): mulla tulee mieleen, että ehditkö olla tarpeeksi kauan yksin, jotta osaat yhteiseloa arvostaa?
Olisko teillä kultaista keskitietä? Vain sinä/te tiedät vastauksen. Niin ja toivon kaikkea ihanaa. t. semierakko
Lähetä kommentti