Kaikenlaisia pohdintoja

 Katsoin eilen Linnan juhlia pikkuhetken ja päällimmäisenä jäi mieleen: "Onpa paljon aviopareja, jotka on olleet yhdessä pitkään. Olenkohan maailman ainoa yksin elävä? " Tätä seurasi ajatus Mä en ole mitään enkä mikään. Tänään taas naurattaa, että mistä kummasta mä nää mun omat traagiset ajatukset välillä kehitänkin. 

Mutta toi en olen mitään enkä mikään on varmaan useinkin mun piilossa oleva ajatus. Poden epämääräistä huonommuutta. 

Se siitä. Muuten on ollut oikein ihanaa. Tiistaina vietin aikaa miniän kanssa. Haettiin poikkeuksellisesti leipomosta niin överit kermamunkit, että pelkään ostavani niitä jatkossa useinkin. Illalla kävin ystäväni kanssa kierrätyskeskuksessa ja Fidalla ja etsittiin uusia joulukoristeita. Päädyin ostamaan pikkuisille ihanat joulumukit. Käytiin myös Cittarissa, missä kaveri nauroi ettei enää halua kauppaan ilman mua. Koko ajan löysin edullisempia tuotteita kalliimpien tilalle :D Mä olen selvästi tarjoushaukka nykyään. 

Itsenäisyyspäivää en perinteisesti juhlinut, mutta esikoinen ja miniä tuli tänne. Tilattiin pitsaa ja pelattiin Trivialia. Jopa keskimmäinen tuli mukaan, mikä ei ole itsestääselvää koskaan. Oikein kiva päivä siis. 

JA nyt mä kuolen ikävystymiseen kun luen tätä tekstiä. 

Maanantai! Palaan keskenjääneeseen postaukseen. 

Ystäväni tässä yhtenä päivänä pohti sitä, että pitääkö kaikkien eronneiden samantien ryhtyä ystäviksi ja viettää joulutkin about yhdessä, että hän ei ainakaan halua, koska mennyt on mennyttä jne.

Jäin miettimään tätä tietenkin omien kokemusten kautta. Tulin siihen tulokseen, että "ystäväksi" voi tulla, jos ei vaan ole mitään tunteita jäljellä. Että toinen on lähes yhtä neutraali tyyppi, kuin kuka tahansa tuttu. Jos itse haikailee toisen perään, ei voi olla ystävä. Jos toinen haikailee, ei silloinkaan. Tai jos toinen on katkera ja aukoo päätään joka välissä, on ystävyys kaukana. 

Omalla kohdallahan tunteet loppui meiltä tsup vaan ja siitä oli sitten helppo jatkaa "hyvinä tuttuina".

Nyt tuo "hyvä tuttu" vaimoineen kutsui koko porukan heille syömään. Meitä oli kymmenen. Viisi poikaa, pari tyttöystävää, eksä vaimoineen ja minä. Eksää oli hieman hirvittänyt kun oli tajunnut millainen lössi meitä on. Vaimonsa oli sanonut että Tämä on sun onnellista elämää. Se oli aika kauniisti sanottu.  Meillä oli oikeasti hämmästyttävän hauskaa. 

Jk. Sekin auttaa noissa hyvissä väleissä ihmisillä, jos eron jälkeen olisi about samat elämäntilanteet. Jos olisin ollut vuosia yksin ja toinen jo naimisissa, olisi saattanut ketuttaa huolella. Se että nyt olen yksin ja he naimisissa, ei hetkauta. En halua heidän elämäänsä. 

Maanantai

 Radiossa kyseltiin äsken millaisia säästövinkkejä ihmisillä on käytössä. Mua nauratti, koska olin vain ja ainoastaan halvan bensan takia vaivautunut lämmittämään auton ja poistumaan kotoani. Eli tankkasin. Sitten ajoin Lidliin käyttämään vitosen etukupongin, jonka saa kun ostaa 40 eurolla. Yritin suht tarkkaan laskea, että pysyn tavoitteessa. Ostin jouluksi graavilohta ja mätiä. Huomenna pitäisi miettiä fiksuja ruokia tuleville viikoille ja käydä ostamassa uudestaan neljänkympin satsi. 

Eilen sanoin keskimmäiselle, että haudutapas chili con carne jo tänään, koska huomenna sähkö on samperin kallista. Et on eroa maksaako kolminkertaista vai kuusinkertaista hintaa. Juuri nyt pesukoneet odottaa täysinä sitä, et uskallan laittaa ne päälle. 

Olen siis pakotettu olemaan talousguru itselleni.

Muita vinkkejä on se, etten ole ostanut mitään muuta kuin ruokaa ja bensaa. Vaikka mulla oli vapaa viikonloppu, en tehnyt mitään rahaa kuluttavaa. Siis mitään poikkeuksellista. Kävin kahvilla muutamalla ystävällä, nukuin paljon, kävin korismatsissa. Ja hei, kävn matsin aikana kahvilla kuopukseni tyttöystävän äidillä. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Musta on hauskaa, et molemmat olemme tyyppejä, jotka haluaa tavata uusia ihmisiä ja mielelllään lasten kavereiden vanhempia. Eli oli oikein hauska visiitti. 

Mä olen nähnyt monena yönä unta, että olen tapaillut jotain tyyppiä vähän niinku pakolla ja joka kerta tullut siihen tulokseen, ettei voi seukata jos ei halua. (Pohjoisen mies kysyin voinko miettiä et ensi vuonna tavattais. Sanoin että voin mä miettiä, mutten kyllä tiedä miten meidän tapaamiset saadaa ikinä onnistumaan. Taisin jotenkin loukata häntä. Mut oikeasti, kuin ihmeessä voi järkätä tapaamisen, jos molemmat on naimisissa työnsä kanssa? Lisäksi olen vähän pitkästynyt kuulumisten vaihtamiseen. )

Yllättävän monta asiaa

Satunnaisia juttuja. 

-Anna-lehden Tässä iässä - podcast. Asta Leppa jutustelee kiinnostavien ihmisten kanssa naisen elämästä. Erityismainintana Katja Ståhl puhumassa 50+ sinkkuelämästä ja Laura Malmivaara kertomassa elämästään taaperon äitinä viisikymppisenä. (On se kyllä käsittämätön ajatus että tässä kohtaa olisin jonkun pikkuisen äiti. Okei, mulla on talossa kaksikin pientä, mutta silti. Mutta siis ihanaa, että hän sai lapsen, jota oli toivonut. )

Katja Ståhl sanoi taas olevansa järjettömän onnellinen elämässään. Vähän kadehdin. Tai paljon. Mä olen monin tavoin onnellinen, mutta en järjettömän onnellinen. Mulla on tosi paljon ihania asioita elämässä, mutta järjettömyys on valitettavasti muussa muodossa kuin onnessa. 

Yhden suuren onnen taas sisäistin, kun kahvittelin ystäväni kanssa. Puhuin taas siitä, kuin kiva on kun mun luona ovi käy tiuhaan. Kuinka täällä kuitenkin käy paljon ystäviä kylässä ja esikoinen ja miniä ramppaavat tiuhaan. Ystäväni totesi, että kun omat lapset muutti pois kotoa, niin hänen kotinsa on kovin hiljainen eikä juuri kukaan koskaan käy kylässä. Eli kiitollisuus omasta ystäväpiiristä. 

Suuri kiitollisuus myös siitä, että esikoinen sai oaman alan työpaikan!!!! Vielä muutama viikko inttiä jäljellä ja tammikuussa sitten alkaa lentokoneiden moottorien korjaaminen. Ihan super mahtavaa! (Toki tässä kohtaa surettaa se, että keskimmäinen ei ole löytänyt töitä vaan on nyt te-toimiston asiakas. Toki normaalia sekin, mutta olisi ihanaa että hänkin pääsisi tekemään hommia.)

Silmiin osui juttu etäsuhteessa elämisestä. Kun etäsuhteessa elänyt nainen sanoi, että jos haluaa vaalia yhteyttä, niin kannattaa kertoa myös ihan pienistä asioista, eikä vain suurista. Samalla tavalla, kuinmitä kertoisi jos eläisi samassa taloudessa.  TAAS hokasin, että tämä asia on ongelma mulle ihan missä tahansa suhteessa. Kun en vaan osaa lätistä niitä pikkujuttuja, kun en ajattele niiden kiinnostavan. Se on syy, miksi olen sitten aika paljon hiljaa. Tämähän ei tietenkään tapahdu ystävien kanssa, vain miesten. Olen tästä puhunut lukuisia kertoja, mutta nyt se avautui jotenkin uudella tavalla. 

No, vaikka en ole suhteessa, niin päätin sitten sinne pohjoisen miehelle kertoa pitkästi päivästäni. Et millaista se olisi höpöttää kaikkea. 

(Pohjoisen mies on yrttäjä ja tekee 12-14 tuntista päivää. Molemmat olemme töiden kanssa naimisissa. Tajusin ettei meistä oikeasti voi tulla kavereita enempää. Mikä on siis just fine. )

Viikon sisään olen haaveillut kodin myynnistä, töiden lopettamisesta ja kaiken (minkä kaiken) jättämisestä. Okei, ainoa jonka haluaisin jättää on työ. Ihan oikeasti mun syksy on ollut niin paska että hirvittää. Torstaina mun elämän kuuluisi helpottaa ja toivon että lopputalvi on pelkkää auvoa. 

Mun piti kirjoittaa satunnaisuuksia, mutta tästä tulikin tämmöistä. 

Ainiin, pieni karsintainnostus iski, kun kuuntelin ystäväni muuttokertomusta. Hän muutti eron jälkeen suuresta perheasunnosta pieneen kolmioon poikansa kanssa. Tavaraa on paljon ja tilaa vähän. Mulle tuli heti se "paniikki", että pitää luopua tavarasta nyt jo, pikkuhiljaa. Ja nimenomaan luopua niin, ettei hanki mitään tilalle. 

Jälkimmäinen helpottaisi taloudellisuusponnisteluissakin, jotka kyllä nyt on jäissä. Rahaa tulee ja menee ja yhtään en tiedä meneekö vähän vai paljon, kun olen lopettanut seurannan. Ja näin joulun alla ei ehkä viitsi seuratakaan. Mutta hei, joulu lähestyy!!! 

Kuin Steelen romaanista

 Ai kamala. EI ikinä pitäisi lukea omaa blogiaan. Nyt vahingossa osui silmään postaus, josta tulee mieleen taas Kinttupolkujen analyysi, tällä kertaa Danielle Steelistä. 

"Istuttiin eilen terassilla viinilasi kädessä ja puhuttiin miehen kanssa rakkaudesta ja sitoutumisesta ja muista pikkujutuista. Mies puhui niin viisaita, että sain ahaa-elämyksen.

Valitettavasti en osaa siteerata suoraan, mutta jotenkin näin se meni: ihminen voi rakastua lähes kehen tahansa, mutta ihminen on tavallaan helposti vaihdettavissa toiseen. Mutta jos sä sitoudut siihen ihmiseen ja koko sen elämään, niin suhteesta tulee tärkeämpi ja parempi. Sellainen, josta ei niin vain lähdetä."

Ihan kaunista ja tottakin. Tai voisi olla totta. Nimittäin reilu vuosi tuon kirjoittamisesta mä jo halusin erota ja erottiinkin. Että niin se elämä kuulkaa voi mennä. Että on ihanaa ja sitten ei yhtään enää ole. Tässä kohtaa siteeraan serkkuani, joka ihan pikkutyttönä sanoi että "kyllästyminen on sitä, ettei voi sietää toista enää silmissään." Kyllä, ei vaan voi sietää enää silmissään. 

Juurikin sunnuntaina samainen eksä ehdotti että kahvitellaan joku päivä. Vastasin muihin asioihin, mutta en kahvitteluun. En vain halua enää nahdä. Kahvittelisi avovaimonsa kanssa vain. (Siis tämäkin, miksi kaikki eksät siis pommittaa mua?)

Nyt mun pitää lukea joku ihanan ihana romaani, joka ei ole Colgan tai Steele ja uneksia sen avulla itselleni ihana elämä. Siis vielä ihanampi. Voisiko romaania käyttää aarrekarttana?

Jos olisin romaanista

 Herran jestas, marraskuu on jo puolivälissä, enkä ole yhtään ahdistunut. Siis marrasahdistunut. Tämä kuukausi on ollut ihan mainio tähän asti. Huraa!

Mulla oli viikonloppuna vapaata yksi yö ja kaksi päivää. Kun kerron miten sen vietin, niin saatte kuvan mun ankeudesta. Lauantai oli vielä oikein hyvä. Kävin ystävällä kahvilla, sitten menin miniän (molempien itseasiassa) kanssa kuopuksen peliä katsomaan. Himaan tultuani ehdin tehdä ruoan ja syödä, kun ystävä tuli ja päätettiin käydä ravintolassa yhdellä. Me ei haluttu ihmisten ilmoille tapaamaan ihmisiä, vaan ihan vain käydä jossain paikassa kahden höpöttämässä. Kivaa oli ja mikä parasta, olin kotona jo klo 19. :D

Sunnuntaina heräsin tapani mukaan seiskalta. En halunnut herätä ja nousta joten tein perusmokan ja jäin vain lojumaan. Siitähän vain väsyy eikä yhtään piristy. Lopulta nousin, söin aamiaisen ja menin sohvalle nukkumaan. Nukuin kivat 2,5 tuntia. Puoli kahdelta pohdin että pitäisikö syödä jotain. Sitten katselin Selviytyjiä ja Nenäpäivää ja kas kello olikin puoli viisi ja piti lähetä hakemaan lapsia. 

Mä en tiedä meneekö mun vapaat täysin hukkaan mulla vai onko tämä laatuaikaa big time. 

Sunnuntaina sain myös sen oivalluksen, etten kyllä halua mitään suhteita. Mä en vaan halua. Nyt menisi siis yksi ihan hyvä mies haaskuun mua palvomasta, kun en vaan halua mitään. 

Samaan aikaan mietin, pitäisikö nyt antaa kuitenkin vielä mahdollisuus, koska eihän nuo palvojat joka oksalla kasva. Et entä jos mä vuoden kuluttua olenkin sitä mieltä että olisipa kiva kun olisi kumppani ja sit se juna olisikin jo mennyt. 

Et terkkuja vaihdevuosista. Näin hiton nuivaksi voi ihminen muuttua. Siis ajatelkaa, kun yhdessä viestissä sanoin että hän on kyllä ollut kärsivällinen mun kanssa, kun olen oikeasti vaan jutellut niitä näitä, enkä yhtään "avautunut". Hän totesi että kai sitä on kärsivällinen jos on odottanut jo 30 vuotta. Hirmu suloista. (jos olisin Jenny Colganin kirjan päähenkilö. Nythän  mä olen jonkun leffan päähenkilön naapuri, joku pahanilmanlintutyyppinen)

jk. Jenny Colganista voitte lukea enemmän Kinttupoluista. Marikalla on oikein hyvä analyysi siellä. )

Äitiyden monet muodot

 Eilen pohdin äitiyden (vanhemmuuden) monia muotoja. Hyvä ystäväni pohti syyllisyyttä ja sitä saako ottaa omaa aikaa ja mikä on sopiva määrä plus onko huono ihminen, jos myöhästyy poikansa pelistä puoli tuntia. Kyseinen ystävä antaa kaiken lapsilleen ja on juurikin se vanhempi, joka aina kuskaa harrastuksiin ja katsoo kaikki pelit ja jonka oma aika alkaa iltaisin ehkä 21 jälkeen. 

Samaisena päivänä toinen ystäväni valittaa siitä, että nuorin lapsikin on vasta 16, et hän ei enää kestä lapsia. Samainen äiti aiheuttaa mussa sekä kauhua että ihailua sillä, että ihan pokkana sanoo, ettei ole ikinä käyny katsomassa yhdenkään lapsensa peliä eikä aio. Että harrastus on lapsen eikä hänen. 

Mä olen sitten noiden kahden välimaasto. Mä hieman uuvahdan tohon järkyttävään harrastus ja pelimäärään, mutta mielelläni katson pelejä, jos mahdollisuus. Mahdollisuus on vain todella harvoin. Tästä en sentään syyllistä itseäni, koska mun työ on mikä on ja ihan aina ei voi lasten kanssa kentän laidalle mennä. Siis harvassa ne muksut, joiden kanssa olen peleihin mennyt. 

Tuo eka ystäväni on siinä mainio vastakohta mulle, että hän tosiaan tuntee syyllisyyttä omasta ajasta tai etenkin laiskottelusta. Hän kokee että aina pitää olla hyödyllinen. Uuvun ajatukestakin. Sit toisaalta, minähän olen hyödyllinen koko ajan, vaikka nytkin istun vain tällä koneella. Mä oikeasti kasvatan täällä lapsia ja teen sen jopa hyvin. (Tänään on taas se päivä, kun todella arvostan ammattitaitoani)

Mut jos jotain en arvosta, niin kotiani. Eilen katsoin Suomen kauneimmasta kodista jakson , jossa oman kylän tytön, Kaisu Kaplinin talo esiteltiin. Ihana talo kyllä. Mutta se, kun talosta sanottiin, että kun ovesta astuu sisään niin heti avautuu upea näkymä todella kauniiseen kotiin. Katselin ympärilleni alemmuudentuntoisena. Mistään kohtaa katsottuna mun koti ei ole upea, mutta etenkään kun astuu ovesta sisään, ei kyllä avaudu upeaa näkymää. Ei, en osaa sisustaa, mutta eniten rassaa se, kun jotenkaan ei ole tarpeeksi tilaa piilottaa epämääräisiä asioita piiloon. Jo pelkästään naulakon näkymä ahistaa. Olisipa vain esim kolme kaunista takkia esillä ja olemassa. Ja kaunis naulakko. Ja osaisinpa siivota.

Tässä päivän mietinnöt.

Parisuhteista ja parisuhdeohjelmista

 Mä olen viime viikkoina katsonut monia parisuhdetositv-ohjelmia. Areenassa on huippukiinnostavat Paksut pariskunnat ja Eropäiväkirjat. 

Paksuissa pariskunnissa pariskunnat tekee elämäntaparemonttia ja käyvät parisuhdeterapiassa. Tosi mielenkiintoista, vaikka välillä tuntuukin että tiedän heidän suhteistaan liikaakin. 

Pariskunnista moni sanoo, että "On tylsää". Et vaan ollaan sohvalla katsomassa telkkaria ja syödään. Story of my life. 

Eropäiväkirjassa nämä eronneet nyyhkii kun ei ole kukaan kotona odottamassa ja kysymässä miten päivä meni. En samaistunut tähän yhtään. Mua ei oikeasti haittaa ettei ovesta tule ketään, jolle kertoa päivästä ja joka toteaa  "aha" ja joka kertoo omasta päivästään sanoilla "ihan perus" tai sit jaarittelee jotain ikävystyttävää liian kauan. 

(Eilen tämä "mahdollinen heila" kertoi olevansa tosi kipeä. Tänään kysyin onko hän elossa. Näillä sanoilla. Toinen siellä on ihan fiiliksissä että ihanaa kun joku huolehtii ja tällaista ei ole vuosiin tapahtunut ja kyynel. Siis please. Mä vaan kysyin onko hän elossa. 

Illalla oikein miettimällä mietin, mikä parisuhteessa olisi kivaa. Okei, olisi kiva, jos toinen vaikka kävisi kaupassa ja olisi miettinyt mitä syödään. Sit se toinen voisi olla ihan innoissaan viemässä mun poikaa korismatsiin ja treeneihin. (Eilen oli ihan huippua kun esikoinen ja miniä kahden kaverinsa kanssa vei mun kuopuksen matsiin Espoon perukoille iltamyöhällä. Siis alkoihan peli perästi  kello 20. Jo se, että joku teki "mun hommat joita en pysty tekemään" on kullan arvoista, puhumattakaan siitä, että ottivat hirveästi yleisöä mukaan.)

Sitten se toinen voisi istua vieressä silittämässä mun päätä. Tai niskahieronta olisi vielä parempi. 

Vaikka kuinka yritän, en oikein muuta keksi. 

Sitten Ensitreffit alttarilla. Nehän aina häissä on innoissaan, että jee mikä mätsi. Seuraavassa hetkessä jompaa kumpaa jo ahistaa. No tähän mä samaistuin. Tajusin että vaikka toinen on ihastunut, mun ei tarvitse ahistua siitä etten ole, koska ajan kanssahan asiat tapahtuu usein. Ja ne hurjat alkuihastukset kyllä saattaa vikkelään laantua. Eli sekä enskaripariskunnat että minä, olkaa rauhassa ja katselkaa. Älkää luottako alkuhuumaan, mutta älkää pettykö, jos ei heti rakkaus syty. 

Kaikesta huolimatta mä rakastan kuulla ihmisten parisuhteista ja etenkin niistä suhteista, joissa tykätään tehdä asiota (myös) yhdessä ja jossa viihdytään mukavasti rinnakkain. Kun tarpeeksi niitä hyviä juttuja kuulen, ehkä niistä jotain opin. Ja ehkä mä tajuan senkin ,  että mulla voisi olla toiselle annettavaa. Nyt en usko. 

Tämän olen sanonut ennenkin, mutta eilen Eropäiväkirjoja katsoessa tajusin taas: mä koen mahdollisen miehen olevan vain TAAS yksi tyyppi joka pitää huomioida. Että mun rahkeet ei vain riitä vielä yhdelle, jolle pitää antaa huomiota. Kun päivän on piiperöitä huomioinut jo teinin iltaiset tärkeät höpinät saattaa olla liikaa, vaikka ne oikeasti on tärkeitä. Sit kun pitäisi olla jonkun aikuisen päivästä vielä kiinnostunut siinä, niin huh. 

Mut harmi etten olen sitäkään tyyppiä, joka osaisi ottaa vaan vastaan ja lähes vaatisi sitä. Ei. 

Tämmöinen iloinen postaus perjantaihin. 

Jos olette viitseliäitä, niin kertokaa omia ajatuksia MIKSI parisuhde on ihana ja mitä siitä saa. Että mitä hittoa mä en näe?