tiistai 4. maaliskuuta 2014

Erilaiset ystävät

Kuinka hauskaa muuten se, että ihmisellä on erilaisia ystäviä, jotka hyväksyvät  toisensa sellaisena kuin ovat. Siis minä hyväksyn, he hyväksyvät.
Tämä  tuli mieleen tänään kun sain kauan kaivatun puhelun vanhalta ystävältäni ja esikoiseni kummitädiltä. Olemme läheisiä, mutta erkaantuneita. Molemmat kiireisiä tahollaan.
No hauskuus on tämä: Ystäväni on se shamaani, joka Sarasvuon pään veti pyörälle viime torstaina. How cool is that, kysyi poikanikin, joka kummistaan on ylpeä.
No anyway, meidän elämät on hieman erilaisia ja työt etenkin, mutta yhteys säilyy. Ja se toisen hyväksyminen. Iloisesti nauroin, etten tajua hänen työstään mitään, olen aivan liian pinnallinen. Puhutaanko kynsilakoista?
Ja sitten nauretaan, sillai vapautuneesti.

Muinaisina muinaisina vuosina, ystävä ja mun mies puhui loputtomasti historiasta, joka on mulle aina ollut mysteeriaihe. Kerran taas ne jauhoi tyypeistä ja sodista, jotka ei mulle sanoneet mitään. Sanoin " jos kysyisitte mitä huulipunaa sen ja sen kenraalin vaimo käytti, niin saattaisin tietää". Ja sit ne taas hekotteli mulle rakastavasti, mokomalle moukalle.

Täällä viikko alkoi flunssaisissa ja traagisissa merkeissä. Kuten tapoihini kuuluu, ylireagoin. Sorry vaan kaikille taas.

Olen pitänyt itseäni upeana parisuhdeneuvojana (elisan), mutta nyt joudun myöntään että huono olen. Mä oikeasti luulin että mun tapa on hyvä, mutta ei ole.
Mä aina ylpeilen sillä, et olen cool enkä hyökkää sanallisesti tai muuten. Taitais olla aika opetella. En nyt juttua selosta tarkasti, mutta juttu on se, et lauantaina suutuin miehelle, mutta päätin olla neutraali ja uber-cool ja puhua vasta kun mies tajuaa puhua ensin, siitä aiheesta, josta suutuin. Ongelma on se, että koska olin niin cool, mies ei edes tiennyt että olin jostain hermostunut eli ei myöskään voi ottaa puheeksi mitään mistä suutuin, kun ei siis tiennyt suuttumisesta. Muutaman päivän mökötys oli siis seurauksena tästä idioottimaisuudesta, joka olis selvinnyt viidessä minuutissa, jos olisin hepuloinut heti kun hepuloitutti. (ja syykin siis tyhjänpäiväinen)

Kuin voi olla näin hankalaa sanon vaan? Voisinko sittenkin muuttua ihmiseksi, joka kiukuttelee heti kun aihetta. (tai puhuu, ei aina tarvitse kiukutella)

Nyt leivon pullaa, koska raukka sairastamme, emmekö voi kyläillä lapsen kanssa missään.  Byäh!

2 kommenttia:

Rillo kirjoitti...

Tuollaiset ystävät on juuri parhaita. Vaikka ei hetkeen olisi ollut puheissa, juttu jatkuu siitä mihin se on jäänytkin. Hyväksyen toisen juuri sellaisena kuin hän on. Sellaiset ystävät on todellinen rikkaus, sillä he ovat harvassa.

Mä oon muuten samanlainen cool-mököttäjä. Ja sitten se toinen ei edes tajua, kuinka coolisti mökötänkään. Eikä se tietenkään tee sinusta sen huonompaa parisuhdeneuvojaa. Eikös se mennyt niin, että ne jotka ei osaa...opettaa. =)

P kirjoitti...

Joo siitä erottaa ystävän. Voi jatkaa juuri siitä mminne jäätiin. Ja hyväksytään et toinen on muuttunutkin.
Kiva että säkin olet cool-möksöttäjä. Hieman ihmetyttää miten miehet ei tajua milloin niille osoitetaan mieltä :) Voisko silti ottaa projektiksi lopettaa se vaikeneminen. Ei se ole kultaa.