Poterosta päivää

 Mitä mä kirjoitin edellisessä postauksessani? Jotain siitä, että pitäisi sanoa Kyllä. Todistetusti en ole oppinut mitään yhtään mistään.

Joulunpyhinä muhun taas yllättäin otti yhteyttä yksi Tinder-heppu vuodelta 2015. Kyllä, kuuden vuoden takaa. Ensin ihmetteli miksi face tarjoa meitä kavereiksi. Vastasin etten tiedä. Ja hekottelin itsekseni että siihenkö tämä keskustelu jää. Seuraavana päivänä hän kyseli kuulumisia ja juteltiin hänen uupumuksestaan yms.

Seuraavana päivänä hän kysyi haluaisinko tavata. Mitä mä vastasin? No että en. "Deitailuitsetuntoni on niissä kantimissa että en pystyisi vaikka haluaisin."

Hän kysyi mitä ihmettä tarkoitan.

"En pidä itseäni kovinkaan viehättävänä ja tarttis pitää, että vois tavata ketään."

""Sä mietit vähän liikaa" totesi hän.  Ihanko totta. Sen jälkeen sitten hakkasinkin päätäni seinään aika kovaa, koska onhan se todella pimeetä olla menemättä treffeille miehen kanssa joka on niin komea että voi hitto. Kun näin hänet silloin kuusi vuotta sitten, niin hengästyin ja hihitin ekan vartin. 

No mutta kiva että kysytään. Ehkä mä seuraavalle kysyjälle jopa saatan vastata sen Kyllän. 

Ennen sitä mun pitää taas alkaa pitämään itsestäni. Ja oli se muodikasta tai ei, niin laihtua. Mä olen niin pinnallinen, että juuri nyt mun itsestäni pitäminen on siitä kiinni. 

Tänään olen opetellut säännöllistä syömistä. Se on nimittäin asia, joka on kokonaan jäänyt. Päivällä saatan syödä esim sen munakkaan tai tonnikalaruisleipää ja sit illalla korvata muut ruoat sipsipussilla ihan vaan koska en jaksa keksiä syötävää. Hirmu hienoa!

Baby steps. Jos kaksi seuraavaa viikkoa söisin kaksi oikeaa ruokaa päivässä. Sit alkaisin taas lisätä vaikka marjoja ruokavalioon. Siitä on sit vielä matkaa vaikka mustikkarahkaan iltapalalla. Eikä suklaaseen. 

Näissä tunnelmissa vuoden lopussa.