Hei te kaikki haipakkaisessa elämässä eläjät. Nyt ihan vakavissani kysyn onko teillä aikaa ystäville normiarjessa ja jos on, niin missä mittakaavassa?
Kuten ihan varmasti tiedätte, niin mulle tärkeintä on ystävät. Juu juu, toki perhekin, mutta ei ne mulle yksin riitä. Mulla on elämässä pitkäaikaisia ystäviä ja sitten elämänvaihekavereita. Ekat pysyy, vaikka valitettavasti ei usein nähdäkään (siis oikeasti, miten ketään sellaista ehtii arkena tapaamaan, joka käy töissä ja asuu n. 60 kilsan päässä meiltä. Ja kun oma mies on reissussa ja illat on harrastuskuskauksia täynnä eikä pelkoakaan kaveritapaamisista stadissa)
Elämänvaihekamuja tulee ja menee. Kun joku lähtee, niin jostain tulee uusi.
MUTTA nyt pukkaa kriisiä. Minun rakas rakas rakas rakas ystäväni ja peeteeni, joka asuu sadan metrin päässä, ja joka kaiken lisäksi on kotona myöskin, MUUTTAA pois. Mitä helvettiä mä teen sillä ajalla jatkossa, joka nykyään menee ystävän kanssa?
Mä en kerrassaan keksi, mistä löydän uutta kivaa päiväseuraa. En myöskään tiedä jaksanko tai osaanko enää luoda uutta läheistä suhdetta kehenkään.
Mut ajatelkaa, me vietetään aikaa yhdessä n. joka päivä ja lenkkeillään iltaisin useimmiten useasti viikossa. Ja kohta mä teen tämän kaiken yksin.
Mä olen onnellinen, että ystävä pääsee minne haluaa, mutta en kyllä kestä elämäni tyhjiötä. Uuh! Kyynel!
Mulla on nyt muutama kuukausi aikaa luoda itselleni ajatus uudesta itsenäisestä hauskasta ja mielekkäästä elämästä.
Mut se kysymys. Ehdittekö te näkemään ihmisiä ja jos ette, niin miten te sen kestätte? (Olenko mä ainoa läheisriippuvainen?)
6 kommenttia:
Valitettavasti perusarjessa ei ehdi nähdä ihmisiä. Ainoa, jota ehdin nähdä säännöllisesti, on lähellä asuva kaveri, jonka kanssa lenkkeillään viikottain yhdessä. Viikonloppuisin ja lomilla on sitten helpompaa tavata ystäviä.
Mielellään näkisin kavereita MONTA kertaa viikossa. Onneksi sosiaalinen media pelastaa vähän :)
Kyllä se töissä olessa vähjän tuppaa siihen menemään, että arki on arkea perheen ja kaiken sen vouhkauksen kanssa, mitä siihen liittyy. Viikonloput, lomat ja sitten ne Isolla Työllä Järjestetyt Arkitapaamiset (harvoin, että kaikki sattuu natsaamaan) toteutuu.
Ja tosiaan, some pelastaa vähän. Mutta samanlainen läheisroikkuja mäkin olisin, varsinkin nyt kun ipanat on isoja, eivätkä kaipaa enää kyytiä ja hyysäystä, mutta kun...ne kaverit on vielä sidoksissa, enemmän kuin minä.
Tällä iällä (ääh, miltä se kuulostaa) on jo aika vaikea löytää niitä Oikeita ystäviä.
Valitettavan harvoin ehdin näkemään ystäviäni :( Minulla on hyviä ystäviä joiden kanssa näen vain pari kertaa vuodessa, vaikka suhteellisen lähellä asuvatkin. Työ, lapset ja lasten harrastukset nielevät melkein kaiken ajan arkisin. Viikonloppuisinkin täytyy välillä vaan latailla akkuja (ja harrastuskuskata). Kun kaksi samanlaisessa tilanteessa olevaa yrittää sovitella aikatauluja yhteen, siinä voi mennä pitkäänkin ennenkuin sopiva rakonen löytyy.
Lenkkiseura olisi kyllä ihan huippua. Harmikseni sellaista ei ole löytynyt. Toisaalta enpä ole kyllä sellaista kysellut, vaan lähinnä odotellut, että joku tulisi pyytämään minua.
Mulla on kausia. Välillä en näe ketään. Välillä tuntuu että näen niin paljon ystäviä, että perhe kärsii jo melkein. Viimeisen viikon sisällä mä olen nähnyt neljä eri kaveripiiriä. Kaksi porukkaa ja kaksi yksittäistä ystävää. Ihan mieletöntä. Ja valoisana aikana sitä jotenkin näkee enemmän kuin talven pimeinä hetkinä. En käsitä mistä se johtuu.
Mutta tuo on kyllä kriisin paikka kun lähellä oleva ystävä muuttaa. Ne lähellä asuvat on tärkeitä. Mulla on tossa kuuloetäisyyden, eli pienen metsän takana yks hullu pohjalaisakka, joka pelastaa mun elämän. Ihana nainen. Mutta sä selviät kyllä, sitä mä en epäile hetkeäkään.
En mäkään ehdi kavereita viikottain nähdä normiarjessa, suruulista mutta totta.
Onneksi puhelimet on keksitty.
Vuorotteluvapaa oli ihanaa siinäkin mielessä että ehti nähdä kamuja ihan eri tavalla.
Kyllä sä selviät, sinä sosiaalisuuden huipentuma! Tsemppiä!
Mulla olisi periaatteessa aikaa (tai siis jaksamista) enemmän kuin normityöelämän kiemuroissa, muttei silti tule tavattua juuri ketään ystäviä.
Tosin, olen huomannut, että viimeisen vuoden aikana olen tavannut huomattavasti enemmän blogimaailman kavereita (ystäviä) kuin vanhempia sellaisia.
Selkävaivaisena kotona homehtuessani mietin jopa, että onko mulla ystäviä enää laisinkaan, kun aika harva kyseli, että miten mulla menee. Sentään tässä pari kuukautta jo kulunut. Se kaikki huolenpito, jota olen saanut kuulumiskyselyiden merkeissä on tullut lähinnä uusilta ystäviltä, joita tästäkin kommenttiketjusta löytyy!
Tai no, heti alussa laittoi mun vanhan ystävän pikkusisko ihanan yksityisviestin FB:ssä, mutta tästä ystävästä en ole mitään kuullut koko aikana...
No, itse olen tähän osin syypää, kun minun parhaat ystäväni ovat äitini ja siskoni. Olemme vähän sellaista sukurakasta porukkaa...
Lenkkiseuraa kyllä minäkin kaipaisin. Sitä ehkä saan jonain päivänä lenkille taas lähtiessäni esikoisen kaverin äidistä.
Mutta P, tervetuloa vaan taas kahville! Tai voidaan mennä köpöttelylle (sanan todellisessa merkityksessä)!
Lähetä kommentti