Muutokset, ikä ja Mazzarella

 Se on kuulkaas niin, että mun elämänmuutos enneunet ennustikin eksäni muutoksia. Tänään kuulin hänen ryhtyvän yrittäjäksi. Yllättävän alan yrittäjäksi vielä kaiken lisäksi. Pitäisikö tästä ottaa opiksi, jos 50 plus aikuinen repäisee? Turvallisuushakuisena ihmisenä ihailen muiden muutoksia. 

Tein minäkin pienen muutoksen. Jo kolmena päivänä olen tehnyt pienen tabata-treenin. Minähän joskus innostuin siitä, mutta yhtäkkiä se unohtui noustakseen mieleen tällä viikolla. Toki tiedän ettei päivittäinen 4 minuutin tabata tee mitään, mutta on se alku.

Monen viisikymppisen kanssa on tullut juteltua, että about THE synttärinä alkoi krempat. Jokaiselle jotakin. Mä en ole kyllä saanut mitään uusia, tietääkseni, mutta se nivelreuman aiheuttama jalkavaiva on kyllä tuhonnut mua. Mä olen aivan rapakuntoinen ja sille pitäisi tehdä jotain.

Viime ajat olen lukenut Merete Mazzarellan kirjoja ja kirjoitustaidon lisäksi ihailen hänen ja miehensä elämäntapavalintoja. He kävelevät joka päivä pitkän lenkin yhdessä ja molemmat kuntopyöräilevät puoli tuntia päivässä. Jos 7-kymppiset ovat noin reippaita, niin miksen minä. Jos en reipastu NYT, niin etenkään kahdenkymmenen vuoden kuluttua en tee sitä vaikka haluaisin. 

Jos Maarit Hurmerintakin pyöräilee tunnin joka päivä halusi tai ei, niin mikä mun selitys on? (Tahdonvoiman puute. )

Vaikea kuvitella että vuonna 2016 mulla oli personal trainer! Minähän treenasin aika kovasti silloin ja maksoin siitä paljon! Jos mä nyt palkkaisin pt:n, niin saisinko treenattua kotona? En tiedä, on rehellinen vastaus. 

Mazzarellasta vielä. Musta on ihana lukea hänen ja miehensä suhteesta. He menivät naimisiin kun Mazzarella oli 67-vuotias. He ovat hurjan onnellisia ja hoitavat terveyttään, että heille tulisi mahdollisimman paljon yhteisiä vuosia. Mietin paljon voisiko noin käydä vielä mullekin. Osaisinko vanhempana arvostaa parisuhdetta enemmän kuin aiemmin?

EN tiedä. 

Työpohdintoja

 Tapasin entistä kollegaani. Hän teki samaa kuin minä, eli oli töissä lasten parissa 24/7, yhteensä 13 vuotta. Mulla tulee tuo sama täyteen tulevana syksynä. Niin outo ajatus etten voi ajatella.

Tämä kaverini on nyt noin vuoden tehnyt keikkaa päiväkodissa. Hän ei halua pidempiä sijaisuuksia, ainoastaan satunnaisia päiviä eri paikoissa. Yksi päiväkodin johtaja oli kysynyt onko kaverini pienen lapsen vanhempi tai opiskelija, että miksi ei ota vastaan pidempiä pätkiä. Kaveri vastasi juuri kuten arvasinkin: "Olen ollut vuosia kiinni työssä, jossa omia vapaapäiviään ei tiedä, eikä elämää voi suunnitella juurikaan. En halua olla työpaikan vanki, haluan olla vapaa. "

Minua tietysti kiinnosti kuinka sinkkukaveri on ottanut ilon irti uudesta vapaudestaan. Lohdutti ettei oikeastaan mitenkään. Kun on päivän töissä, ei illalla oikein riitä virta. Toinen mikä oli kuulemma yllättänyt on se, että koti on sotkuisempi, vaikka on päivän poissa kotoa. Ennen ehti tehdä kotihommia päivän mittaan, nyt ne odottaa iltaisin, eikä enää jaksa ja viitsi. Varmaan jonkunlaista alkushokkiakin vielä mukana. Kaverini kun on oikein reipas ja liikkuva ja aika nuorikin vielä. Mutta jos HÄN on iltaisin poikki, niin kuinka poikki minä olisin työpäivän jälkeen.

Näiden plus ja miinuspuolien lisäksi hän tietysti kaipaa parempaa palkkaa. Päiväkodissa palkka on luokattoman surkea. 

Summa summarum, kaverin kuulumiset ei saaneet minua haaveilemaan erilaisesta työstä. Olen ihan tyytyväinen näin.* Tarvitsen KUNNON syyn vaihtaa elämäntapaa. Esimerkiksi kumppani, jolla olisi asunto Kreikassa, jonne haluaisi viedä minua usein. (Kumppani-sana siksi, että kyseessä voisi olla ihan ystävä tai vaikka oma rakas sisko.) Ja niin, tarvitsisin sen lottovoitonkin toki, että olisi varaa olla poissa Suomesta. Eilen voitin jo femman. Hyvä alku. 

*Tyytyväinen ja tyytyväinen. Monin tavoin kuoliaaksi tylsistynyt. Paitsi esim tänään puhkun intoa monistakin jutuista. Mm. kirjoittamisesta ja minitreeneistä ja vanhojen lehtien selaamisesta ja Viaplay sarjasta Made in Oslo. Niin ja oman tyylin etsimisestä. Taas. Mahtipontisesti olen tällä viikolla pukeutunut joka päivä eri asuun, eikä yksikään asu ole ollut trikoot ja tunika. OMG. 

Kauppapäivä ajatuksella ja budjettihöpinää

 Aika uskomatonta. Mä olin tänään ensimmäistä kertaa isosti kauppareissulla, vaikka olen ollut arjessa kaiketi kolmisen viikkoa jo. Olen tehnyt kauppaan pieniä täsmäiskuja ja tyhjentänyt pakastinta ällistyttävällä tavalla. 

Tänään ostin tonnikalaa, josta teen tonnikalapastaa tai vuokaa sekä tonnikalanuudelisalaattia. Ostin pastakastiketta sekä pastaan että lasagneen. Eli lasagneakin tiedossa. Keskimmäinen halusi TAAS chili con carneen aineet. (Kyllä, JOKA viikko hän syö sitä.)

Itseä varten ostin kaalia ja pinaattia himonuudeleita varten. Turhaan ivaan tuota chili con carnea, kun itse syön himonuudeleita kolmisen päivää viikossa. 

Ostin myös pakastepitsat ja eineshamppareita.

Pakkasessa on naudanlihasuikaleita, joista teen lihapataa. Kanapihvejäkin olisi kilo, jos pojat haluaa tehdä nugetteja. Pakkasessa on myös valmisnugetteja. 

Tossa on jokaiselle jotakin ja osin kaikille samaa aika moneksi päiväksi. 

Taloustili on tyhjä. Optimistinahan olin ajatellut että 900 euroa kuussa riittää ruokaan ja bensaan. Tämän hetken saldo on 970 euroa. Toivon että menee max 100 e enää ja oikeasti ei tarvitse mennä lähellekään sitä ellen joudu tankkaamaan. Jos menee se satanen, niin olen ylittänyt optimismibudjetin 170 eurolla. Elikkä, jos nostan taloustilin saldoksi 1100e, niin pysyn aina budjetissa eikös? 

Sitä vaan aloin miettimään että mitä hittoa? Mulla menee bensaan lähemmäs 300 e kuussa, niin miten ihmeen paljon olen muka ostanut ruokaa? Toisekseen jos bensaan menee 300 euroa kuussa, niin kyllä sen 600 euroa pitäisi riittää ruokaan. Mikä siinä muka on niin vaikeaa?

Hitto, taas täytyy aloittaa pitämään kirjaa menoista, että mysteeri selviää. Lopetin ennen lomaa ja sitten se ei vaan ole alkanut uudestaan. 

Taas syy hankkia ihanan kaunis muistikirja :)

Mihin makuuhuonetta tarvitaan?

 Toissayönä näin unta, että kävin katsomassa kivaa vuokrakämppää, jossa oli tilavat huoneet. Viime yönä löysin kivan vuokrakämpän, jonka päädyin vuokraamaan. Hetken kuluttua jouduin paniikkiin, kun tajusin etten ollut vielä myynyt kotiani enkä todellakaan pysty maksamaan kaksia asumiskuluja.

Minähän olen tavallaan haaveillut muuttamisesta. (Koska Neiti Sutkautuskin) Lähinnä mun haave liittyy alhaisempiin asumiskuluihin. Ehkä myös jonkunlaiseen vapaudenkaipuuseen. Tai vastuuttomuuden. Suurena motivaattorina on myös Uusi alku, jota muutto edustaisi. Järjellä tiedän ettei muutto sinänsä kyllä muuttaisi mitään. Samanlaisia mun päivät varmaankin olisi. Mutta silti, elämässä muuttuisi JOKU. 

Salaa toivon, että mun unet on jotain enneunia. Että joku kohta soittaa mulle ja sanoo haluavansa ostaa mun kodin. Sitten annan kohtalon päättää minne muutan. 

Unessa mulla oli kolmio ja asuin ihan tyytyväisenä itse olohuoneessa. Saattaa johtua siitä, että nyt helteellä olen nukkunut sohvalla, koska meidän alakerrassa on ilmastointi. Mä itseasiassa voisin hyvinkin asua olkkarissa, koska mihin mä tarvitsen mitään yksityisyyttä? Mä olen tätä huone asiaa pohtinut loputtomiin ja oikeasti tajunnut etten tarvitse omaa huonetta, koska en käytä sitä mihinkään. Turhaan instassa ihailen ihania makkareita, koska vaikka mulla sellainen on, en ole siellä. 

Eli näin saisinkin ne asumiskulut alas. Muuttaisin vain pienempään kotiin. 

Nettovarallisuus

 Hirmu moni seuraamani taloustili kertoi instassa nettovarallisuuslaskelmistaan. Oli luppo aikaa ja päätin listata kaikki omaisuuteni ja ihan kaikki velkani. Hirveä lista tuli etenkin jälkimmäisiä. Pari puhelinta, auto, asunto, visat. Kirjauduin miljoonaan sovellukseen, että sain selville paljonko mitäkin lainaa on jäljelltä. Kolmen yhteislasku oli reilu 200 yhteensä ja päätin tilata loppulaskut ja tadaa, kuukaudessa vapautuu 26 euroa lyhennyksiä.

Mutta siitä nettovarallisuudesta. Kun sen laskee parikin kertaa vuodessa käy selväksi että lainat kyllä pienenee ja omaisuus kasvaa, vaikka tuntuisi ettei mikään muutu. Aika inspiroivaa. Inspiroivaa on sekin, että kun nuo sälälaskut ja ihan pian myös visa, niin mun lainaluettelossa on vain koti ja auto. Hirmu positiivista. 

Kuten huomaatte, pikkuhiljaa voi ihminen järkevöityä vanhoilla päivilläänkin :D

Olen nyt pari viikkoa ollut töissä taas ja järkyttyneenä lomalla palaneesta rahasta, motivoitunut kotijärkevyyteen. Olen kerrankin sisulla tyhjentänyt pakkasta. Sieltä löytyi valmiita ruokia, joita tyytyväisenä syöty. Löysin myös vajaita kanapaketteja ja itse olen syönyt pitkästä aikaa vanhaa suosikkiani kanaa pavuilla. 

Tänään sanoin "alkuaikuiselle" että voisiko hän käydä kaupassa ja ostaa mitä haluaa viikonlopun syödä. Hän osti TAAS aineet chili con carneen. Teki taas niin ison satsin että riittää maanantaiksikin. Hinta 9e. Eli kyllä, oikea ruoka on halpaa. 

Olin muuten hälle ja veljelleen jättänyt käteistä mun loman ajaksi. Kahdestaan olivat viikon ja kaksi viikkoa alkuaikuinen itsekseen. Sanoin että saavat syödä mitä haluavat, mutta jos tekevät kunnon ruokaa, niin jää enemmän käteistä jaettavaksi, kuin jos söisivät mäkissä tms. Eilen poika paljasti että hänelle oli jäänyt satanen kolmesta viikosta. Hän oli tehnyt ruokaa itse, paitsi kahdesti tilannut pitsan. 

Tämä oli siis todella hyvä talouskoulu. Mä itse en olisi nuorena läpäissyt testiä. 

Lame?

 Olen täälläkin saattanut mainita haaveilevani tatuoinnista, jossa lukee LAME. Leim. Sen oli ajatus olla hauska läppä, enhän mä nimittäin ole yhtään lame. Juuri viime viikolla vaan havahduin siihen faktaan että olenpas. Minähän olen nykyään kovin tylsä, oikea ikävystyttävä keski-ikäinen. Ystäväni iloisesti ehdotti tatskaa "Most lame". Hahahhaha!

Yritän muistella että Kreikassa siskon kanssa meidän super A-luokan matkalla, A super plus plus ja deluxe, olin oikein hauska tyyppi. Etenkin jos osui kaksikymppisten seuraan, niin taannuin taas omaksi itsekseni, eli villiksi ja villitsijäksi ja yllytyshulluksi. Jossain mittakaavassa. Ilahduttava juttu oli se, että kakskymppiset siskokset tyrmistyi kun kuuli meidän iät. He olivat vilpittömän ällistyneitä ja toinen puuskahti että Kunpa olisimme tuollaisia kun olemme vanhoja. (VANHOJA)

Joka tapauksessa, pitääkö mun siis olla aina siskon kanssa lomalla, että olisin oma kiva itseni? Ja viettää aikaa nuorten kanssa? (Kyllä)

Ystäväni kysyi multa just että minkä ikäiseksi miellän itseni. Vastasin empimättä 27V. Myöhemmin mietin asiaa ja saatoin muuttaa mieltäni. En osaa sanoa mikä ikä on lähinnä totuutta. Ehkä 44v. Silloin mulla oli hauskaa, mutta olin myös sinut itseni kanssa ja voimieni tunnossa. Silloin myös koin pärjääväni ihan missä vain ja miten vain.

Mutta se 27. Tajusin mikä siinä iässä on se juttu. Mun miesmaku on jäänyt samalle tasolle kuin silloin. Silloin olin vikaa kertaa sinkku ja jotenkin mun pää jäi sinne. Muistan naimisissa ollessa nauraneeni, että jos tulisi ero, niin olisin ihan pulassa jos pitäis ikäisiäni katsella. 

Mä olen onnekas. Muahan lähestyy vain sen ikäiset. No okei, 31-vuotiaat. Valitettavasti vain jakelen pakkeja, koska olen tässä nuivassa vaiheessa menossa. Viimeisin heppu ystävällisesti sanoi että jos ikinä vaan kaipaan seuraa, niin laita viesti. (Jos sen teen, tulette kyllä kuulemaan.)

Onnekas 2, vaikka en halua nähdä ketään, niin tarjokkaita siis vielä olisi. (Törpösti sanottu. Toki mä tiedän mikä juttu tää nuori vs vanhempi on. Se ei silti poissulje sitä, että nuoremmat on usein paljon hauskempaa seuraa.)

Mutta mun elämä on vain niin lame, että pari päivää sitten kävin eksäni (ja pikkulasten) kanssa jätskillä. Illalla menin samalla kombolla poikien isälle leikkiin. Eli lapset leikki ja me yritettiin juoda kahvia. (Olin itseasiassa eksäni vaimolle laittanut viestin että seuraa vailla ja hän vastas että mies on lasten kaa himassa, mene sinne vaan. Huomaatteko, mua ei pidetä minään uhkana? Loukkaavaa :D )

Huomasin juuri että mulla oli taas kahden kuukauden blogitauko. Nauratti että mietin tänään tasan samoja asioita kuin edellisessä postauksessa eli tavaroiden karsimista, vaatekaapin setvimistä, vaatteiden silittämistä. Voisko joku haave oikeasti toteutua?

Mutta hei, pitkästä aikaa joku tuntuu tosi kivalta eli tämä kirjoittaminen. I am back!!!

Niin tylsää, mä näen vain eksiä. 

Lets karsitaan taas

 Olen vaihteeksi taas inspiroitunut karsimisesta. Kun neiti Sutkautus karsii, Arkitaivas karsii, kaikki tyylikkäät ja fiksut ihmiset karsii, niin sitten minäkin. 

Erityisen innostuksen sain Anna Perhon hyvin vanhasta kirjasta, jossa myöskin puhuttiin vaatteiden karsimisesta. Palaan siis vanhaan lempiaiheeseeni Olisipa kaapissa vain sellaista vaatteita, joita tekee mieli käyttää ja joihin mahtuu. Kun sekin on tyylivinkki, että pitää käyttää sopivia vaatteita. Harmi vaan ettei vieläkään tehdä mulle sopivia. Sama vanha laulu. 

Mä haluaisin olla nainen, jolla on sopivia farkkuja, ihania valkoisia t-paitoja ja huiveja eri väreissä. Nyt olen nainen jolla on ahtaat Mollyt, paljon huiveja ja se siitä. 

Mun salainen haave vaatteisiin liittyen on se, että jaksaisin alkaa silittää paitoja sinne kaappiin. Mielellään esimerkiksi niin, että ensin polkisin kuntopyörää* tunnin ja sitten silittäisin muutaman paidan, menisin suihkuun ja vasta sitten katsoisin telkkaria. Aamulla olisin sitten ah niin sileissä paidoissa ja kivoissa sopivissa farkuissa huini kaulassa valmiina seikkailuhin. Mun tapauksesssa hiekkalaatikolle tai Prismaan. 

(Tällä viikolla olen käynyt Lidlissä, Prismassa, äidillä ja Motonetissä ja Fidalle vein laatikollisen kamaa, koska olin jo hieman ehtinyt karsia.)

*Mulla ei ole kuntopyörää, mulla ei ole Maarit Hurmerinnan sisua polkea tuntia joka päivä. Mun hoitolapset menee nukkumaan n 19.30, jonka jälkeen istun katsomaan telkkaria. Sitäkin jaksan ehkä kaksi tuntia ja menen nukkumaan. 

Karsimista mietin eniten siitä näkökulmasta, että olisi kiva kun kotona olisi vain säilytettävää tavaraa. Että jos tulisi vaikka muutto, niin sen kun vain pakkais kaikki tavarat hupis vaan, kun kaikki olisi omilla paikoillaan ja ihan jokainen olisi tarpeellinen. Tässä kohtaa tilanne on aika kaukainen. Vaikka voisi toki pahempikin olla. 

Vieläkään en ole muuttamassa, mutta jos muuttaisin, niin se tapahtuisi reilun vuoden kuluttua aikaisintaan. Toivon että universumi osoittaisi minulle sopivan kokoisen kodin säälliseen hintaan ja sitten se sama universumi heittäis eteen jonkun joka haluaisi mun kodin. 

 Onneksi ensi viikolla on somenaisten kokoontuminen ja askartelemme aarrekartat, johon tämänkin haaveen voin upottaa. 

Huomenna on Äitienpäivä, joka omalla kohdalla hieman lässähti. Kuopus on pelireissulla, miniä on koronassa, joten esikoista en päästä meille. Juhlahumun järjestäminen jää keskimmäisen harteille eli not gonna happen. Sain siltä punaviinipullon jo ennakkoon :D

Onnellinen äiti olen silti. Super onnekas.