Vaihteeksi taas parisuhdetraumahöpinää. Vaihdoin juuri kuulumisia yhden tutun kanssa, joka oli juuri muuttanut avoliittoon. Uusperheeseen. Mulle jymähti kivi vatsaan ja juuri ja juuri sain onniteltua onnellista. Oikeasti mun sisin huusi että ootteko hulluja, miksi haluatte pilata elämänne et onnee vaan matkaan.
Vähän järkytyin itsekin, kuinka lähes vihamielisesti suhtaudun uusperhejuttuihin, vaikka se nyt omalla kohdalla ei ollutkaan mikään ongelma. Osin ehkä tutun "ihana jakaa arki jonkun kanssa" särähti kyyniseen mieleeni. Jos miehellä lapset on isoja ja asuvat omillaan ja naisella on kolme varhaisteiniä/teiniä, niin onnea ja iloa siihen arjen jakamiseen. Miten ajattelit että mies ottaa sun hommia itselleen?
Toinen kyyninen ystäväni puhui tästä myös. Hänestä miehet on koodattu sysäämään hommat naisen niskoille ja se näkyy parhaiten näissä "sun lapset".jutuissa. Että kuinka se mies osaa ottaa paikkansa joukossa ja kuinka se ihan oikeasti kykenee olemaan "avuksi". Nojoo, jos vaikka hoitais kauppa ja ruokajutut.
Samassa keskustelussa puhuttiin että vaikka olemme joustavia, niin loppupeleissä ehkä aika joustamattomia. Jos on vuosia hoitanut omat ja lasten asiat itse, niin vaikea alkaa niitä tapoja muuttamaan, että mies voi kyllä saada nenilleen, jos yrittää siinä jotain omaa säätää.
(ja kun on ne kasvatuserot välillä ystävyyssuhteissakin keskustelussa. Esim mä oikesti olen aika löperö ja lellivä ja välillä mua katsotaan vähän silmiä pyöritellen, et taas annan periksi jossain. Ystävyyssuhteessa nämä naurattaa, mutta parisuhteessa EI todellakaan.)
Kävikö selväksi että noi hommat ei siis kiinnosta mua enää :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti