"Unelmoiminen on tosi tärkeää, mutta on myös aika helppoa aina kaivata jonnekin muualle. Ihminen kaipaa nostatusta, sitä että elämä olisi aina vähän enemmän: juhlia, matkustusta, rakastumista. Mutta jatkuvasti kaivatessaan ei välttämättä näe elämäänsä niin tarkasti.
Viimeistään viisikymppisenä olisi hyvä miettiä, mikä on itselle tärkeää, ja sitten alkaa toteuttaa sitä ajatusta. Minä aloin kirjoittaa. "
Tämä teksti on uusimmassa Annassa ja sen sanoi Esseisti Sara Enholm Hielm
Vähän aikaa sitten yksi ystäväni sanoi, että hänkin ennen halusi aina jotain enemmän, nyt on onnellinen siitä mitä on.
Toinen ystävä on paljon puhunut viime aikoina itsensä kuuntelusta ja siitä, että pitää osata sanoa EI. Nytkin hän perui kohdaltaan asian, josta olisi saanut paljon ja josta olisi nauttinut. mutta keho vastusti ja hän päätti kuunnella tunnetta.
Mä innostun näistä itsensä kuunteluista ja tyytyväisyys-jutuista. I am not there yet. Tai osaan kyllä olla onnellinen tästä päivästä, enkä hirmusti haikaile enää jotain muuta ja jonnekin muualle. Itseäni en osaa kuunnella kovin hyvin. Mä välillä teen juttuja omalla kustannuksellani. Teen vaikkei huvita tai en jaksa. Mutta kun en halua pahoittaa muiden mieltä tai ja jne.
Nyt mun kroppa pistää hanttiin ajatukselle, että mulle tulisi uusi hoitomuksu. Kun olen sanonut että ensi viikolla saisi tulla jos tarve. Ja keho huutaa EEEIIIII, en halua, en jaksa. Mutta kun kohtahan on loma ja olishan se raha kiva.... Ja silti keho ja mieli huutaa "ANNA mun olla!
Mä olen alkanut keksimään itselleni unelmia. Yksi on Bed and breakfast jossain muussa maassa. Tosta olen haaveillut varmaan jo kolkyt vuotta, mutta nyt se tuntuu ihan mahdolliselta saavuttaa. Et senkus perustan vaan.
Kun aamiainen on ohi, istun terassilla kirjoittamassa, koska silloin olen niin viisas ja täynnä ajatuksia :D
Oh, kello on paljon, pitää keskeyttää ajatukset ja lähteä kuskaushommiin.
4 kommenttia:
Mä olen ehdottomasti tuossa "enemmän, parempaa ja lisempää" -vaiheessa, enkä yhtään missään tyytyväisessä itsensäkuuntelemisvaiheessa.
Jotain enemmän ja parempaa pitäisi saada.
Tai elää jotenkin enemmästi.
Itseäni en uskalla kuunnella tällä hetkellä yhtään. Jos kuuntelisin, en nousisi kait ikinä sängystä, saati että tekisin yhtään mitään. Kroppa ja mieli kirkuu ihan kaikelle että "ei" ja "onks pakko".
Yritän keksiä jonkun unelman, mistä voisin unelmoida.
Minulla on aivan sama ilmiö kuin Marikalla. Jos kuuntelisin itseäni, en saisi mitään ikinä aikaan.
90% työaamuista kroppani huutaa "Ei, ei, ei töihin. Jää makaamaan nainen". En oikein tiedä, että miten pystyisin sitä kuuntelemaan. Toisaalta usein jo suihkun jälkeen sisäinen ääni on vaimennut kuiskinnaksi ;)
Olen myös haaveillut bed & breakfastista. Unelmani on tarkenut sellaiseksi, että haluaisin omistaa B&B ja ehkä hoitaa "respahommat" ja kenties tarjoilla klo viiden teen. Mutta mitä tulee siivoukseen ja aamiaiskokkaukseen, niin aivan varmasti alkaisin vihata sitä muutamassa viikossa :D
Mä näen sut pitämässä sitä Bed & breakfast - paikkaa ja aina kun silmä välttää (tai kun olet saanut palkattua henkilökuntaa)kirjoitat jotain muistikirjaasi - aurinko paistaa ja merituuli on lempeä. Mä niin tuun sinne joogaretriittiin (tai pidän/ ohjaan siellä kakkosduunina kerran vuodessa joogaretriitin?).
Sellainen tuli mieleen, että vaikka olisikin tyytyväinen siihen mitä on, sehän ei tarkoita sitä ettei enää haaveilisi ja / tai tahtoisi muutakin / uuttakin. Mun mielestä se tarkoittaa sitä, ettei enää ahdistu siitä mitä on vaan arvostaa sitä aivan eri tavoin kuin aiemmin. Ehkä kolmekymppisyyttä vaivannut hiukan liioitellen sanoen: 'jatkovarsiahdistus' muuttuu viisikymppisyyttä lähestyttäessä lempeäksi itsevarmuudeksi. Itse kyllä ihan liiankin hyvin vielä muistan vatsanpohjassa sen riittämättömyyden ja ahdistuksen tunteen vaikka ei se toki jatkuva tunne ollut, tietenkään (oli kuitenkin piilotunne ehkäpä jo aiemminkin).
Luulen, että nämä voivat mennä ihmisillä eri tavoin, mutta en tiedä :D Jokuhan voi olla viittäkymppiä lähestyttäessä ihan stanan ahdistunut, koska jotain...
Naiset on muuten keskimäärin onnellisempia vanhempana kuin nuorempana ja se ei yllätä minua - ei sitten pätkääkään.
Mutta ei silti, itse en kyllä missään jatkuvassa onnellisuuden tunteessa elä (ei kai kukaan?), mutta god damn olen enemmän tyytyväisempi (ja aikuisempi) kuin koskaan aiemmin ja se on kyllä mukavaa.
Mäkin oon haaveillut B&B:stä, tai kai vieläkin, mutta se on siirtynyt syrjempään.
Oon lukenut monesti, kuinka ihmiset tuskailee, ettei oo unelmia. Minusta se kuulostaa jotenkin Kamalan Suurelta se UNELMA, ja se alkaa ahistaa, kun ei niitä (muka) oo.... Välillä aina mieleen putkahtaa joku asia, jota on halunnut aina kokeilla, mulla esim kangaspuilla kutominen. Silti en oo ikinä mieltänyt sitä UNELMAKSI. Mutta sehän vois ihan hyvin olla sellanen?? Ja sit mäkin saisin sanoo, et mulla on UNELMA, eikö?
Mun kohdalla kirjat on varmaan tehny mun päässä unelmasta sellasen suuren ja hirveän ison ja saavuttamattoman. Romaanissa kun neito tuijottaa huokaillen tuntikausia ikkunasta ulos ja unelmoi siitä jostakin.....Nääh, mä oon ehkä realisti ja totean, että mun yks unelma voi olla kutoa matto, koska oon aina halunnu. Eli se on silloin tällöin vuosien varrella putkahtanu mieleen, eikä oo kadonnut mihinkään. Suurimman osan ajasta en edes muista sitä :) Mut on se mun unelma, on se!
Lähetä kommentti