torstai 11. lokakuuta 2012

Terapiaeläin

Tässä iltana eräänä, meillä nähtiin Kohtaus. Äiti ja keskimmäinen ottivat vaihteeksi yhteen. Lapsi vaan kiukutteli ja mökötti kun piti mennä hammaspesulle. Kiukkuamiseen kuului railakkaita V-sanoja. Ja sit alkoi mua ketuttaan. Eihän nyt iltatoimien takia pidä hepuloida. Huudettiin sitten kilpaa kunnes poika meni vessaan lukkojen taakse. Mä makasin sohvalla mököttämässä ja poika soittaa isälle "äiti sekosi täysin ja mä en ainakaan tule vessasta ulos ennenkuin tulet kotiin".
Muutaman kerran huutelin et voisko tehdä jo sovintoa, mutta ei. Yhtäkkiä lapsi puhkesi hurjaan nyyhkytykseen ja suostui avaamaan vessan oven. Siellä mä sitten istuin vessan lattialla juttelemassa sydäntäsärkevästi itkevän lapsen kanssa. En tiedä enää mistä kaikki lähti, mutta yhtäkkiä poika nyyhkytti ja soperteli haluavansa lemmikin. "Olis kivaa että kotona olisi kivaa tekemistä, eikä aina tarvitsisi mennä kavereille. Kotona on vaan tyhmä isoveli ja tyhmä pikkuveli eikä mitään hauskaa". Mua liikutti toi perustelu ihan kamalan paljon. Ei ehkä olis liikuttanut niin paljon, ellen olisi aina tiennyt että poika on parhaimmillaan eläinten ja pienten lasten kanssa. Niiden kanssa hän on aina hellä ja lempeä ja kärsivällinen. AINA!
Olen jo vuosia sanonut että meidän lapsi tarvitsisi koiran. Hän on tyyppiä, jota ei kiinnosta mikään (paitsi tietsikka) ja joka ei harrastaisi mitään ellei hieman patistettaisi. (parkouria kerran viikossa) Koirassa riittäisi puuhaa, positiivista tekemistä.
Samaisena pimahduspäivänä esikoinen katsoi kaverinsa kanssa koneelta vanhoja kuvia. Jopa kaveri kiinnitti huomiota siihen, että kaikissa kuvissa missä oli keskimmäinen eläimen kanssa, hän hymyili autuaan onnellisesti. Aito hymy on meidän pojassa valitettavan harvinainen :(

Kun lopulta kaikki lapset olivat nukkumassa, mentiin miehen kanssa saunaan. Kerroin lohduttomasta itkusta ja lemmikin kaipuusta. Mies sanoi, että kaipa meidän on se koira sitten hankittava.
Huom, pari viikkoa sitten mies hyvin painokkaasti sanoi, että meille EI tule koiraa. Hän on jo oman osuutensa tehnyt sillä saralla. Oliko ne ne kuuluisat viimeiset sanat?

Miehellä oli kaksi koiraa kun tavattiin. Toinen kuoli ennen lapsien syntymää ja toinen kun lapset oli 2 ja 4v. Olen siis ulkoiluttanut koiraa säällä kuin säällä mukana kaksi pientä lasta. Tiedän kuinka paskaa se on! MUTTA tadaa, nyt meillä on siot lapset. Eikä asuta kerrostalossa. Ja meillä on aidattu piha! Ja mä olen kotona töissä. Kenenkään ei tarvitse nousta aamukuudelta ulkoiluttamaan koiraa ennen koulua ja töitä. Meidän talon takana  on pelto, jossa voi hoitaa illan viimeset pissatukset vaikka lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Ketä mä yritän vakuuttaa tällä kaikella? :)

Emme ole siis hankkimassa lapselle koiraa, mutta vahvasti lapsen vuoksi. Ns.terapiakoiraksi. Meidän lapsi tarvitsee positiivisia kokemuksia ja itsetunnon kohottajaa=koiraa.

Ja olis tarjolla yksi tällainenkin. Mä niin haluan tämänkin. Jemenin kameleontti!






Jk. Etsinnässä seropi-pentu!


Ei kommentteja: