Olen surukseni kadottanut blogini punaisen langan. En keksi kirjoitettavaa, enkä osaa kirjoittaa. Käytän bloggeria näemmä vain muiden juttujen lukemiseen.
On ollut kivaa ja on ollut kurjaa.
Suurimpia iloajani ikinä, oli ulkoilu Sutkautus-Elisan kanssa. Jo viikko sitten.
Sitä säkenöivien juttujen määrää, ei vaan voi käsittää. Keskusteluseura suosikkejakin me tietysti oltiin. Koskaan en varmaan ole niin monien ihmisten kanssa juttelemalla jutellut yhden baari-illan aikana.
Viatonta ja hauskaa.
Mun suosikkijutun kuulin yhdeltä hauskalta naimisissaolevalta mieheltä. Kertoi vaimostaan ja en ihanuudesta, esitteli vaimon ja lasten kuviakin??? ja mainosti olevansa uskollinen. Hetkeä myöhemmin kertoi kuitenkin omaavansa sadan kilometrin säännön. "Se mikä tapahtuu Levillä, ei kuulu kenellekään". Hahaha! Mä olen aina tiennyt nää Levi-jutut.
Ulkoilun jälkeen olen sairastellut epämääräistä flunssaa. Ei kuumetta, ei nuhaa, ei yskääkään varsinaisesti. Ainoastaan ärsytysyskää parina yönä. Mutta miten poikki ja loppu olen ollut... LA iltana esim jaksoin juoda vain lasin viiniä ja syödä osan Pätkispussista. Ennenkuulumatonta. Koko lauantain makasin ja nukuin. Eilen menin esikoisen peliä katsomaan. Muuten makasin. Illalla menin sänkyyn klo 20. Aamulla Polar Loop kertoi minun nukkuneen 11 tuntia 5 minuuttia. Voitte uskoa etttä tänään olo on aika mainio, fyysisesti.
Mutta muuten ajatus kateissa.
maanantai 12. tammikuuta 2015
torstai 1. tammikuuta 2015
Ylös suosta
Noniin, jo saa rypeminen riittää. Mitta tuli täyteen.
Loppuvuosihan on ollut surkea, tylsä ja kurja. Tai näin olen itselleni uskotellut. Oikeasti mulla on ollut paljon kivaa ja runsaasti hauskaa. Mulla on ihania ystäviä, joita näen paljon. Ja nauretaan todella paljon. Mun perhe on mainio, vaikka yhden jäsenen kanssa onkin tullut riideltyä liikaa.
Mun työ on MUN TYÖ, vaikka en nyt ihan kympillä ole sitä rakastanut talven aikana.
Eilen oli uuden vuoden aatto ja mies jämähti työmatkalle. Mua ketutti ja lapsia harmitti. Mua harmitti se, et muutaman päivän yyhous venyykin viikkoon, se, etten pääse ystävän pieniin pippaloihin miehen kanssa tai edes yksin. Lapsia harmitti, ettei lähetetä raketteja. Isääkin ikävä.
Tunnin välein ryvin itseäälissä ja hetkittäin ihan tyytyväisenä mietin, että skumppaa ja Greyn anatomiaa, mitäs sitä muuta tarvitseekaan.
No ei tarvinnut muuta, Esikoinen oli yökylässä, kaksi nuorinta pelas Skylanderia harvinaisen sopuisti. Sain rauhassa olla minä.
Menin nukkumaan ennen puoltayötä. Aamulla heräsin pirteänä.
Kirkkaana on mielessä se, et mä olen jossain määrin nauttinut rypemisestä. Ettei tilanne ole ollut kovin huono, kunhan nyt marisin, kun sille tielle lähdin. Onneksi omasta valinnastani voin myös nostaa itseni ylös alhaisesta mielentilasta. Hop vaan!
Hop vaan, olen myös Sutkautus-Elisan kanssa lähdössä lauantaina Helsingin yöhön. Wuhuu. Hyvää ruokaa, säkenöivää seuraa tiedossa. (Hieman skumppaa)
Eilen ostin itselleni Zarasta valkoisen ison löysän kauluspaidan. Olin juuri Trendistä lukenut sen olevan nyt Se vaate.
Okei, mä näytän siinä ehkä hieman rekkalesbolta tai muuten vaan en niin upealta, mutta ei se mitään. Musta tulee valkoisen kauluspaidan-nainen! Ja tietysti punaisen huulipunan nainen. Ja mustien kynsien nainen. (tai punaisen tai sinisen tai vihreän)
Ennen lauantain koitosta puleeraan itseäni Elisan antamalla joululahjalla. Suklaanaamiolla,Victoria's secret vartalovoiteella...
Ja nyt kun siis päätin nostaa itseni ylös, niin pitäisi yriittää tätäkin päivästä selvitä. Vielä kymmenen tuntia tirpppanan perässä juoksemista ilman apua ja ilman aikuista seuraa. Ihanaa ihanaa!
Loistavaa ja mukavan tapahtumarikasta Uutta vuotta kaikille teille, kärsivällisille mukanakulkijoille.
Loppuvuosihan on ollut surkea, tylsä ja kurja. Tai näin olen itselleni uskotellut. Oikeasti mulla on ollut paljon kivaa ja runsaasti hauskaa. Mulla on ihania ystäviä, joita näen paljon. Ja nauretaan todella paljon. Mun perhe on mainio, vaikka yhden jäsenen kanssa onkin tullut riideltyä liikaa.
Mun työ on MUN TYÖ, vaikka en nyt ihan kympillä ole sitä rakastanut talven aikana.
Eilen oli uuden vuoden aatto ja mies jämähti työmatkalle. Mua ketutti ja lapsia harmitti. Mua harmitti se, et muutaman päivän yyhous venyykin viikkoon, se, etten pääse ystävän pieniin pippaloihin miehen kanssa tai edes yksin. Lapsia harmitti, ettei lähetetä raketteja. Isääkin ikävä.
Tunnin välein ryvin itseäälissä ja hetkittäin ihan tyytyväisenä mietin, että skumppaa ja Greyn anatomiaa, mitäs sitä muuta tarvitseekaan.
No ei tarvinnut muuta, Esikoinen oli yökylässä, kaksi nuorinta pelas Skylanderia harvinaisen sopuisti. Sain rauhassa olla minä.
Menin nukkumaan ennen puoltayötä. Aamulla heräsin pirteänä.
Kirkkaana on mielessä se, et mä olen jossain määrin nauttinut rypemisestä. Ettei tilanne ole ollut kovin huono, kunhan nyt marisin, kun sille tielle lähdin. Onneksi omasta valinnastani voin myös nostaa itseni ylös alhaisesta mielentilasta. Hop vaan!
Hop vaan, olen myös Sutkautus-Elisan kanssa lähdössä lauantaina Helsingin yöhön. Wuhuu. Hyvää ruokaa, säkenöivää seuraa tiedossa. (Hieman skumppaa)
Eilen ostin itselleni Zarasta valkoisen ison löysän kauluspaidan. Olin juuri Trendistä lukenut sen olevan nyt Se vaate.
Okei, mä näytän siinä ehkä hieman rekkalesbolta tai muuten vaan en niin upealta, mutta ei se mitään. Musta tulee valkoisen kauluspaidan-nainen! Ja tietysti punaisen huulipunan nainen. Ja mustien kynsien nainen. (tai punaisen tai sinisen tai vihreän)
Ennen lauantain koitosta puleeraan itseäni Elisan antamalla joululahjalla. Suklaanaamiolla,Victoria's secret vartalovoiteella...
Ja nyt kun siis päätin nostaa itseni ylös, niin pitäisi yriittää tätäkin päivästä selvitä. Vielä kymmenen tuntia tirpppanan perässä juoksemista ilman apua ja ilman aikuista seuraa. Ihanaa ihanaa!
Loistavaa ja mukavan tapahtumarikasta Uutta vuotta kaikille teille, kärsivällisille mukanakulkijoille.
tiistai 16. joulukuuta 2014
Adhd?
Niin ollut riemastuttava tämä loppuvuosi. Sen riemastuksen syytä on sekin et olen jokusen kilon hankkinut jokusessa viikossa. Elämän ainoa "helppo ilo" on syöminen. Blääh!
Tässä yhtenä päivänä minä ja mies molemmat täytettiin biljoonasiivuinen pumaska, jossa kyseltiin lapsesta kaikkea mahdollista. Opetttaja tahollaan vastasi samoihin kysymyksiin. Eilen palaveerattiin koululla. Paikalla me, opettaja, erityisopettaja, terveydenhoitaja ja lääkäri. Pikkunen kokoontuminen siis.
Niin ovat huolissaan viidesluokkalaisesta, joka alisuoriutuu ja häiriköi. Siksi testit. Vastausten perusteella vahvasti adhd:hen kallellaan. No sehän tästä vielä puuttuikin.
Koulu ei voi enempää tehdä kuin ovat tehneet. Meidän pitää nyt itse pakottaa perheneuvola ottamaan meidät vastaan, pyytää niitä testaamaan lapsi, saamaan psykologin palveluja ja mahdolliset lääkkeet.
Mukavaa toki, kaikki.
Mitäköhän muuta tänne kuuluu? Esikoinen täytti 13 ja sitä juhlittiin ihanan leppoisasti sunnuntaina. Olin äärettömän rela. Kakun tilasin leipomosta, ostin paljon brietä ja sipsejä ja karkkia. Hämmästyttävän leppoisa olin, koska kävin jopa katsomassa esikoisen säbämatsin aamupäivällä ja tulin kotiin puoli tuntia ennen vieraita.
Ennen olin juhlapäivinä kireä kuin viulunkieli ja stressasin kaikesta. (Tästä syystä en oikein juhlia järkkäilekään)
Mutta siis kivat juhlat, ihana sankari.
Mistäköhän esikko niin viisaaksi on oppinutkaan? Sen elämässä on näemmä kauhea osa. Mun rauhoittelu ja sympatiseeraus. Esim. la mulla oli megalomaaninen pimahdusromahduspäivä. Vollasin vaan.
Jossain vaiheessa ystävä kävi meillä mun kansssa hetken hengaamassa (salatupakalla), jonka lähdön jälkeen esikko kysyy lempeästi "oliko siitä iloa kun x kävi täällä sun kanssa höpisemässä".
Mutta kyllä, joulumieli hiljalleen hiipii. Parasta joulussa on se, että siihen sisältyy LOMAA jopa mulle. Paras joululahja.
Tässä yhtenä päivänä minä ja mies molemmat täytettiin biljoonasiivuinen pumaska, jossa kyseltiin lapsesta kaikkea mahdollista. Opetttaja tahollaan vastasi samoihin kysymyksiin. Eilen palaveerattiin koululla. Paikalla me, opettaja, erityisopettaja, terveydenhoitaja ja lääkäri. Pikkunen kokoontuminen siis.
Niin ovat huolissaan viidesluokkalaisesta, joka alisuoriutuu ja häiriköi. Siksi testit. Vastausten perusteella vahvasti adhd:hen kallellaan. No sehän tästä vielä puuttuikin.
Koulu ei voi enempää tehdä kuin ovat tehneet. Meidän pitää nyt itse pakottaa perheneuvola ottamaan meidät vastaan, pyytää niitä testaamaan lapsi, saamaan psykologin palveluja ja mahdolliset lääkkeet.
Mukavaa toki, kaikki.
Mitäköhän muuta tänne kuuluu? Esikoinen täytti 13 ja sitä juhlittiin ihanan leppoisasti sunnuntaina. Olin äärettömän rela. Kakun tilasin leipomosta, ostin paljon brietä ja sipsejä ja karkkia. Hämmästyttävän leppoisa olin, koska kävin jopa katsomassa esikoisen säbämatsin aamupäivällä ja tulin kotiin puoli tuntia ennen vieraita.
Ennen olin juhlapäivinä kireä kuin viulunkieli ja stressasin kaikesta. (Tästä syystä en oikein juhlia järkkäilekään)
Mutta siis kivat juhlat, ihana sankari.
Mistäköhän esikko niin viisaaksi on oppinutkaan? Sen elämässä on näemmä kauhea osa. Mun rauhoittelu ja sympatiseeraus. Esim. la mulla oli megalomaaninen pimahdusromahduspäivä. Vollasin vaan.
Jossain vaiheessa ystävä kävi meillä mun kansssa hetken hengaamassa (salatupakalla), jonka lähdön jälkeen esikko kysyy lempeästi "oliko siitä iloa kun x kävi täällä sun kanssa höpisemässä".
Mutta kyllä, joulumieli hiljalleen hiipii. Parasta joulussa on se, että siihen sisältyy LOMAA jopa mulle. Paras joululahja.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Ääliö naisen vaatteissa
Se on kyllä outoa jos ei avioero paukahda tällä elämäntavalla. Kaikilla on kiire (mies) ja äkäinen väsy (mulla) ja olis jo loma-tuska (keskimmäinen), mikä teidän lasta vaivaa (keskimmäisen ope)
No, aikani äkäiltyäni ja harrastettuani äänettömyyttä, sain sanottua mieltä painavat asiat ihan järkevästi ja nyt tuntuukin, et ei meillä erota, vaikka kuinka on kaoottinen elämä.
Sillai kiva fiilis näin joulun lähestyessä.
Pari ystävääni ovat paljon meuhkanneet mykistä miehistä. "Kuinka voi tietäää jonkun olevan vialla jos ei en sitä kerro". Olen myötäillyt ja meuhkannut mukana, kunnes jouduin taas menemään itseeni ja myöntämään olevani juuri sellainen itsekin. Mä keksin ongelmia ja etenkin keksin ongelmia joita ihan varmasti toinen miettii ja keksin valmiit repliikitkin sille toiselle ja sitten tietysti pahoitan mieleni toisen sanoista ja ajatuksista, jotka olen siis itse sen toisen ajatuksiksi keksinyt. Vielä en ole sentään kamoja pakannut ja lähtenyt "kun kerran tollalailla mulle puhut" ja sitten se toinen jäis kysymysmerkkinä seisomaan ja ihmettelemään "mä vaan kysyin mitä syödään".
Muistutukseksi itselle: Puhu, kysy. älä luule
Voisinko nyt sen tässä 44-vuoden iässä vihdoin oppia?
Luin eilen nahkakantista muuistikirjaani, jonne kirjaan kiinnostavia asoita, joita lukenut.
Viimeisin merkintä: En voisi elää ilman luomulaatuista kasvovettä.
Niin se vaan on, ihmisillä on kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä ilman ei voi elää.
No, aikani äkäiltyäni ja harrastettuani äänettömyyttä, sain sanottua mieltä painavat asiat ihan järkevästi ja nyt tuntuukin, et ei meillä erota, vaikka kuinka on kaoottinen elämä.
Sillai kiva fiilis näin joulun lähestyessä.
Pari ystävääni ovat paljon meuhkanneet mykistä miehistä. "Kuinka voi tietäää jonkun olevan vialla jos ei en sitä kerro". Olen myötäillyt ja meuhkannut mukana, kunnes jouduin taas menemään itseeni ja myöntämään olevani juuri sellainen itsekin. Mä keksin ongelmia ja etenkin keksin ongelmia joita ihan varmasti toinen miettii ja keksin valmiit repliikitkin sille toiselle ja sitten tietysti pahoitan mieleni toisen sanoista ja ajatuksista, jotka olen siis itse sen toisen ajatuksiksi keksinyt. Vielä en ole sentään kamoja pakannut ja lähtenyt "kun kerran tollalailla mulle puhut" ja sitten se toinen jäis kysymysmerkkinä seisomaan ja ihmettelemään "mä vaan kysyin mitä syödään".
Muistutukseksi itselle: Puhu, kysy. älä luule
Voisinko nyt sen tässä 44-vuoden iässä vihdoin oppia?
Luin eilen nahkakantista muuistikirjaani, jonne kirjaan kiinnostavia asoita, joita lukenut.
Viimeisin merkintä: En voisi elää ilman luomulaatuista kasvovettä.
Niin se vaan on, ihmisillä on kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä ilman ei voi elää.
torstai 4. joulukuuta 2014
Ei tarvitse pärjätä yksin
Eilen kahvittelin kaverin luona ja puhuttiin hurjan syvällisiä. Pääpuheenaihe oli muiden auttaminen ja miten pienestä se on kiinni että jaksaa, Eli pienikin apu auttaa.
Kotona luin Trendistä loistavan Kati Outisen haastattelun. Kati sanoi: "Minun ja Alexander Stubbin porukoiden ero on se et nämä eivät usko että elämässä tapahtuu jatkuvasti sellaista mitä ei voi hallita. Ne ovat sitä mieltä että kaikkien pitää pärjätä omillaan. Mä olen sitä mieltä ettei tarvitse".
Kuinka totta.
Se nainen, joka keksi Facessa ne hätäkahvit, on nero. Kun se tosiaan on niin pienestä kiinni ettei romahda.
Joskus jopa vain se, et joka muu kuskaa lapset kouluun/päiväkotiin, on kullanarvoista, Tai käy kaupassa. Vahtii tovin lapsia. Ihan mitä vaan. Mutta se auttaa ettei ole yksin. Eikä ajatella, että jokaisen pitää pärjätä ihan itse.
Tänään toisen ystävän kanssa juteltiin facessa ja ystävä sanoi jotain tosi ilahduttavaa.
Hän sanoi olleensa ennen lapsia ihan perse, mutta nyt jaksaa paremmin ihmisiä ja tajuaa että muiden käytöksen takana voi olla jotain. Ja että olen opettanut häntä eniten näissä jutuissa.
"Sellasta armollisuutta itteään ja muita kohtaan. Että vähempikin riittää. Että joku toinen voi olla tosi tiukilla ja siksi idiootti. Ja että elämä on.. Raadollista?"
Mä olin todella imarreltu. Keksinkin siitä sitten itselleni uuden ammatin. Armollisuuskouluttaja. (Tässäkin pätee se vanha viisaus. Ne opettaa jotka ei osaa. Osaan kyllä muille olla armollinen, mutten itselleni.)
Kaveri alkoi heti googlettaa tuota ammattia ja tulokseksi tuli seurakunta, perhekerhot.
Sen tien olen jo nähnyt. Olin kyllä perhekerhossa hyvä keskustelujen vetäjä aikuisten kahvihetkillä. Ainakin omasta mielestäni. Nyt mulla olisi siihen paljon enemmän annettavaa. Nämä viisi vuotta tällä alalla on ollut silmiä avartavaa.
Kun oikein miettii, niin aiemmin itsekin olin jonkin verrran sitä mieltä, että itse on pärjättävä. Et mitä ne äidit oikein vinkuu, mitäs läksivät äitihommiin.
Romahtamisesta tuli mieleen nää äitisurmat, Kun tapahtui se bussin alle ajo, niin some täyttyi keskustelusta. Kun tuli tämä uusin, Kuopion juttu, niin kaikki vaikeni. MIKSI? Kyllästyikö ihmiset jo murheeseen? Vai pelkääkö ihmiset, että se ekan casen saama suuri julkisuus sai tän toisenkin äidin miettiin et "jaa, noinkin voi tehdä, taidanpas minäkin. Ja jätänpä itseni henkiin, että pääsen sitten itse kertomaan mikä katkaisi kamelin selän".
Taas pääsen sanomaan Auttakaa toisianne.
Kotona luin Trendistä loistavan Kati Outisen haastattelun. Kati sanoi: "Minun ja Alexander Stubbin porukoiden ero on se et nämä eivät usko että elämässä tapahtuu jatkuvasti sellaista mitä ei voi hallita. Ne ovat sitä mieltä että kaikkien pitää pärjätä omillaan. Mä olen sitä mieltä ettei tarvitse".
Kuinka totta.
Se nainen, joka keksi Facessa ne hätäkahvit, on nero. Kun se tosiaan on niin pienestä kiinni ettei romahda.
Joskus jopa vain se, et joka muu kuskaa lapset kouluun/päiväkotiin, on kullanarvoista, Tai käy kaupassa. Vahtii tovin lapsia. Ihan mitä vaan. Mutta se auttaa ettei ole yksin. Eikä ajatella, että jokaisen pitää pärjätä ihan itse.
Tänään toisen ystävän kanssa juteltiin facessa ja ystävä sanoi jotain tosi ilahduttavaa.
Hän sanoi olleensa ennen lapsia ihan perse, mutta nyt jaksaa paremmin ihmisiä ja tajuaa että muiden käytöksen takana voi olla jotain. Ja että olen opettanut häntä eniten näissä jutuissa.
"Sellasta armollisuutta itteään ja muita kohtaan. Että vähempikin riittää. Että joku toinen voi olla tosi tiukilla ja siksi idiootti. Ja että elämä on.. Raadollista?"
Mä olin todella imarreltu. Keksinkin siitä sitten itselleni uuden ammatin. Armollisuuskouluttaja. (Tässäkin pätee se vanha viisaus. Ne opettaa jotka ei osaa. Osaan kyllä muille olla armollinen, mutten itselleni.)
Kaveri alkoi heti googlettaa tuota ammattia ja tulokseksi tuli seurakunta, perhekerhot.
Sen tien olen jo nähnyt. Olin kyllä perhekerhossa hyvä keskustelujen vetäjä aikuisten kahvihetkillä. Ainakin omasta mielestäni. Nyt mulla olisi siihen paljon enemmän annettavaa. Nämä viisi vuotta tällä alalla on ollut silmiä avartavaa.
Kun oikein miettii, niin aiemmin itsekin olin jonkin verrran sitä mieltä, että itse on pärjättävä. Et mitä ne äidit oikein vinkuu, mitäs läksivät äitihommiin.
Romahtamisesta tuli mieleen nää äitisurmat, Kun tapahtui se bussin alle ajo, niin some täyttyi keskustelusta. Kun tuli tämä uusin, Kuopion juttu, niin kaikki vaikeni. MIKSI? Kyllästyikö ihmiset jo murheeseen? Vai pelkääkö ihmiset, että se ekan casen saama suuri julkisuus sai tän toisenkin äidin miettiin et "jaa, noinkin voi tehdä, taidanpas minäkin. Ja jätänpä itseni henkiin, että pääsen sitten itse kertomaan mikä katkaisi kamelin selän".
Taas pääsen sanomaan Auttakaa toisianne.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Menin itseeni
Se on kauhea hetki, kun menee itseensä. Yhtäkkiä näkee kaiken ja punastuu häpeästä. Mä olen taas ollut karmea kermapersevinkuja. Siis oikeasti. Mä valitan siksi, että mulla on tylsää. TYLSÄÄ. Eikö tylsyyskin ole ihan oma valinta? Ja tylsyys on suhteellista. Voiko elämä olla pelkkää juhlaa?
Aloin listata asioita: Näen ystäviä päivittäin, mulla on mahtavia ystäviä, perhe on herttainen, monesti, olen jotakuinkin terve, mulle tulee kaikki naistenlehdet, mulla on tarpeeksi rahaa normaaliin elämään.
Olen huomenna menossa viikottaiselle käynnille yhden ystävän luo. Juuri häntä ajatellessani punastuin. Hänellä on moni asia huonosti tai vähintään haastavasti, mutta etenkin rahallisesti tilanne on paha. Oikeasti paha.
Ja hänellekinkö olen valittanut tylsyyttäni?
JA sitten vielä sekin. Miksi yhtäkkiä päätin elämäni olevan tylsää, kun se hetkeä aikaisemmin, ihan samanlaisena, oli kivaa?
Aivan, ihminen kyllä välillä ihan itse päättää mielentilansa.
Mutta yhden vakavan epäkohdan mä tänään keksin. Nyt kun lapsilisät laskee, niin arvatkaa mitä. Se vie multa yhden viiinilaatikon maksaman summan. Pöyristyttävää. Viinit vievät naisen suusta, noin vain,
Aloin listata asioita: Näen ystäviä päivittäin, mulla on mahtavia ystäviä, perhe on herttainen, monesti, olen jotakuinkin terve, mulle tulee kaikki naistenlehdet, mulla on tarpeeksi rahaa normaaliin elämään.
Olen huomenna menossa viikottaiselle käynnille yhden ystävän luo. Juuri häntä ajatellessani punastuin. Hänellä on moni asia huonosti tai vähintään haastavasti, mutta etenkin rahallisesti tilanne on paha. Oikeasti paha.
Ja hänellekinkö olen valittanut tylsyyttäni?
JA sitten vielä sekin. Miksi yhtäkkiä päätin elämäni olevan tylsää, kun se hetkeä aikaisemmin, ihan samanlaisena, oli kivaa?
Aivan, ihminen kyllä välillä ihan itse päättää mielentilansa.
Mutta yhden vakavan epäkohdan mä tänään keksin. Nyt kun lapsilisät laskee, niin arvatkaa mitä. Se vie multa yhden viiinilaatikon maksaman summan. Pöyristyttävää. Viinit vievät naisen suusta, noin vain,
maanantai 1. joulukuuta 2014
Yritä myöhemmin uudelleen
Huraa, taas uusi viikko eli uusi luku elämäni romaaniin. Huomaatteko, maanantaisin kykenen aina huikeaan optimismiin.
Viikonloppuna harrastin äkäilyä, itsetuhoisuutta (?) ja kateutta. Muuta syytä ei oikeastaan löytynyt kuin syrjäytyminen ja uupumus.
Eilen kävin illalla ystäväni kanssa kävelyllä ts. kuuntelin ystäväni elämän viimeaikaisia kääänteitä. Rehellisesti jouduin toteamaan, että jossain määrin ahdistaa tämä viime aikainen kuuntelijan rooli. Tai ettei tule väärin ymmärryksiä, niin täsmennän, että ahistaa se kuuntelu siksi, ettei mun elämässä tapahdu mitään kertomisen arvoista puhumattakaan siitä, että olisi edes mitään mainittavaa.
Minä siis kuuntelen ja keskustelen, mutta oman elämäni kuittaan sanomalla EI MITÄÄN.
Hieman "kateutta" ilmassa siis. Kadehdin myös muiden lomia, matkoja, vaatteita, vapaa-aikaa, mainitsenko vielä lomasuunnitelmat ja vapaan.
Sellaiset päivät oli siis mulla.
Tänään on ollut tosi hyvä viikon aloitus. Aamu sujui hyvin ja sutjakasti. Piste. Kävin koiralenkillä. Toinen piste. Kaveri kävi pikaisesti kahvilla. Naurettiin katketakseen kun vertailtiin viikonloppufiiliksiä, jotka molemmilla oli tasoa "kas, sillankaide", Nyt olen vielä saanut tehtyä aika hyvää alkuviikkosiivousta ja pullataikina kohoamassa. Kohta tulee toinen ystävä kahville poikansa ja koiransa kanssa. Kaikilla siis kivaa.
Ennenkuin huomaankaan on ilta ja harrastuskuskaukset alkavat.
Hyvä päivä!
jk. Esikoinen luki lempilukemistoaan eli Hellapoliisin nettisivua. Valitsi sieltää eiliselle ruoan. "Täytyy joskus kokeilla jotain uutta". Saatiin kookos-katkarapu pastaa.
Iltapalaksi ostetttiin ciabatta, johon tehtiin viiltoja, täytettiin valkosipulivoilla ja juustoviipaleilla, hetkeksi uuniin. Loppui muutamassa minuutissa.
Viikonloppuna harrastin äkäilyä, itsetuhoisuutta (?) ja kateutta. Muuta syytä ei oikeastaan löytynyt kuin syrjäytyminen ja uupumus.
Eilen kävin illalla ystäväni kanssa kävelyllä ts. kuuntelin ystäväni elämän viimeaikaisia kääänteitä. Rehellisesti jouduin toteamaan, että jossain määrin ahdistaa tämä viime aikainen kuuntelijan rooli. Tai ettei tule väärin ymmärryksiä, niin täsmennän, että ahistaa se kuuntelu siksi, ettei mun elämässä tapahdu mitään kertomisen arvoista puhumattakaan siitä, että olisi edes mitään mainittavaa.
Minä siis kuuntelen ja keskustelen, mutta oman elämäni kuittaan sanomalla EI MITÄÄN.
Hieman "kateutta" ilmassa siis. Kadehdin myös muiden lomia, matkoja, vaatteita, vapaa-aikaa, mainitsenko vielä lomasuunnitelmat ja vapaan.
Sellaiset päivät oli siis mulla.
Tänään on ollut tosi hyvä viikon aloitus. Aamu sujui hyvin ja sutjakasti. Piste. Kävin koiralenkillä. Toinen piste. Kaveri kävi pikaisesti kahvilla. Naurettiin katketakseen kun vertailtiin viikonloppufiiliksiä, jotka molemmilla oli tasoa "kas, sillankaide", Nyt olen vielä saanut tehtyä aika hyvää alkuviikkosiivousta ja pullataikina kohoamassa. Kohta tulee toinen ystävä kahville poikansa ja koiransa kanssa. Kaikilla siis kivaa.
Ennenkuin huomaankaan on ilta ja harrastuskuskaukset alkavat.
Hyvä päivä!
jk. Esikoinen luki lempilukemistoaan eli Hellapoliisin nettisivua. Valitsi sieltää eiliselle ruoan. "Täytyy joskus kokeilla jotain uutta". Saatiin kookos-katkarapu pastaa.
Iltapalaksi ostetttiin ciabatta, johon tehtiin viiltoja, täytettiin valkosipulivoilla ja juustoviipaleilla, hetkeksi uuniin. Loppui muutamassa minuutissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)