Äsken tajusin, että kun on tarpeeksi raskasta tai ikävää, niin ei välttämättä edes huomaa parannusta tilanteessa. Mä aloitan aamuni "Voi helvetti, uusi päivä edessä"-fiiliksellä. Tuntuu että koko ajan tuijotan kelloa ja odotan minuuttien muuttuvan tunneiksi. Tässä äsken kuitenkin tajusin, että kas, tämä päivähän on mennyt ihan hyvin. Ei suuria draamoja eikä tolkutonta mekkalaa.
Jos keskittyisin huomaamaan nämä hyvät jutut. En miettisi vain miten kamalaa eilen oli.
Eilen yhden kaverin kanssa pidetiin valituskerho viestitellen. Hän aloitti kertomalla mitä kaikkea kauheaa hänen ystävälleen on sattunut, mutta jatkoi "Siitä huolimatta mua vituttaa reilun tonnin sähkölasku". Sovittiin että yritetään nähdä joku päivä ja sitten nauretaan taas kaikelle, kuten aina.
Pohdittiin sitäkin kuinka yksinäisiä ollaan. Nyyh ja kyynel. Mä en tiedä mistä tämä tunne tulee, mutta tuntuu että mun elämästä on kadonnut ihmisiä ja kukaan ei enää pidä musta. Tästä aiheesta ei ole todistusaineistoa, todennäköisesti vain suren sitä miten vähän aikaa minulla on kenellekään. Ja että siksi kohta kukaan ei enää edes halua viettää kanssani aikaa.
Ehkä pitää ottaa postauksen otsikko taas käyttöön. Huomaan kaikki viestit ja puhelut, joita tälläkin viikolla olen vaihtanut ystävien kanssa.
2 kommenttia:
Nyt on oikea asenne <3 Yhdessä uuteen nousuun eiks vaan?
Taru, uuteen nousuun, aina vaan ja aina.
Lähetä kommentti