Eilen kahvittelin kaverin luona ja puhuttiin hurjan syvällisiä. Pääpuheenaihe oli muiden auttaminen ja miten pienestä se on kiinni että jaksaa, Eli pienikin apu auttaa.
Kotona luin Trendistä loistavan Kati Outisen haastattelun. Kati sanoi: "Minun ja Alexander Stubbin porukoiden ero on se et nämä eivät usko että elämässä tapahtuu jatkuvasti sellaista mitä ei voi hallita. Ne ovat sitä mieltä että kaikkien pitää pärjätä omillaan. Mä olen sitä mieltä ettei tarvitse".
Kuinka totta.
Se nainen, joka keksi Facessa ne hätäkahvit, on nero. Kun se tosiaan on niin pienestä kiinni ettei romahda.
Joskus jopa vain se, et joka muu kuskaa lapset kouluun/päiväkotiin, on kullanarvoista, Tai käy kaupassa. Vahtii tovin lapsia. Ihan mitä vaan. Mutta se auttaa ettei ole yksin. Eikä ajatella, että jokaisen pitää pärjätä ihan itse.
Tänään toisen ystävän kanssa juteltiin facessa ja ystävä sanoi jotain tosi ilahduttavaa.
Hän sanoi olleensa ennen lapsia ihan perse, mutta nyt jaksaa paremmin ihmisiä ja tajuaa että muiden käytöksen takana voi olla jotain. Ja että olen opettanut häntä eniten näissä jutuissa.
"Sellasta armollisuutta itteään ja muita kohtaan. Että vähempikin riittää. Että joku toinen voi olla tosi tiukilla ja siksi idiootti. Ja että elämä on.. Raadollista?"
Mä olin todella imarreltu. Keksinkin siitä sitten itselleni uuden ammatin. Armollisuuskouluttaja. (Tässäkin pätee se vanha viisaus. Ne opettaa jotka ei osaa. Osaan kyllä muille olla armollinen, mutten itselleni.)
Kaveri alkoi heti googlettaa tuota ammattia ja tulokseksi tuli seurakunta, perhekerhot.
Sen tien olen jo nähnyt. Olin kyllä perhekerhossa hyvä keskustelujen vetäjä aikuisten kahvihetkillä. Ainakin omasta mielestäni. Nyt mulla olisi siihen paljon enemmän annettavaa. Nämä viisi vuotta tällä alalla on ollut silmiä avartavaa.
Kun oikein miettii, niin aiemmin itsekin olin jonkin verrran sitä mieltä, että itse on pärjättävä. Et mitä ne äidit oikein vinkuu, mitäs läksivät äitihommiin.
Romahtamisesta tuli mieleen nää äitisurmat, Kun tapahtui se bussin alle ajo, niin some täyttyi keskustelusta. Kun tuli tämä uusin, Kuopion juttu, niin kaikki vaikeni. MIKSI? Kyllästyikö ihmiset jo murheeseen? Vai pelkääkö ihmiset, että se ekan casen saama suuri julkisuus sai tän toisenkin äidin miettiin et "jaa, noinkin voi tehdä, taidanpas minäkin. Ja jätänpä itseni henkiin, että pääsen sitten itse kertomaan mikä katkaisi kamelin selän".
Taas pääsen sanomaan Auttakaa toisianne.
6 kommenttia:
Hyvin sanottu Kati Outiselta! Itse olen aivan samaa mieltä. Elämää voi ja pitääkin suunnitella, varautua vastoinkäymisiin esim. verkoistoitumalla ja säästämällä puskurirahastoa, mutta siitä huolimatta voi tapahtua vaikka mitä, mikä lyö yksittäisen ihmisen tai koko perheen polvilleen. Minusta silloin yhteiskunnan pitää auttaa ja läheisten pitää auttaa.
Itse vastustan ehdottamasti ajattelumaailmaa, missä henkilö ansaitsee arvon ollessasi yhteiskunnalle hyödyllinen resurssi, mutta heti, jos hyödyllisyysaste laskee, et ole mitään. Maailma ei ole vain vahvoille ja tuottaville.
Ennenvanhaan äidit, jotka olivat masentuneita, sairaita tai muusta syystä kykenemättömiä äitiyteen jättivät pienet lapsensa isovanhemmille. Jokainen minun ikäiseni tietää ainakin yhden kaverin, joka on isoksi osaksi isovanhemman kasvattama. Jos seinät todellakin kaatuvat päälle nykyäidillä, harvalla on mahdollisuutta mihinkään "järkevään" pakoon tilanteesta. Ei välttämättä ole ketään, joka voisi tarjota ulospääsyn tilanteesta edes lepoa varten tai että osaisi auttaa tilanteen purkamisessa. Nuo tilanteet voivat eskaloitua nopeasti ja sitten tulee näitä aivan karmeita ratkaisuja. Minä olen niin sitä vastaan, että lapsiperhetyöstä säästetään. Olen niin sitä asennetta vastaan, että jos päätit hankkia lapsia, niin itse saat selvitä rumbasta. Unen puutetta on käytetty tehokkaana kidutuskeinona. Jo keskiajalla on tiedetty, että järjestelmällisellä nukkumisen estämisellä saadaan ihminen murtumaan ja harhaiseksi.
Mä olin lapsena paljon mummini hoidossa (asuttiin heidän yläkerrassa monta vuotta) enkä ollut koskaan päivähoidossa. Ei isovanhemmat siihen aikaan vinkuneet, että "en hoida lapsias, vaan haluun harrastaa, hoitakaa itte..." (Ei sillä etteikö niin sais tehdä, mut silti... aika julmaa, jos ei yhtään auteta.) Muutenkin oli paljon enemmän yhteisöllisyyttä vielä silloin. Talkoilla tehtiin paljon tuttavaperheiden pihoja ja mökkejä yms...
Mä otin sen ekan Kuopion äitisurman tosi raskaasti, kun nousi mieleen omat masennusajat pikkulapsivuosilta. Sitä toista keissiä en enää halunnut lukea, kun oli pakko alkaa suojella omaa sisintä. Muutenkin vedän raja sille mitä luen/katson uutisvirrasta. Kauheudet yritän jättää väliin suurimmaksi osaksi. Kukaan ei pelastu sillä, että mä luen ja kauhistelen...
Mut just sillä voi pelastua, että oltais yhteisöllisempiä ja autettais kaveria mäessä. Tosi tärkeää on pienikin auttaminen, kuunteleminen, ymmärtäminen ja läsnäolo. Ei tarvitse pelastaa maailmaa, riittää jos pelastaa yhden ihmisen puolikkaan päivän - se voi pelastaa sen koko loppuelämän...
Armollisuuskouluttaja on hyvä!
Mulla on aika sama...armollinen muita kohtaan, mutta itseäni en juuri. Sillä tiellä nyt opettelemassa.
Oli niin tai näin niin ymmärtäminen ja aina vaan toisen ymmärtäminen on kova sana. Kun tosiaan ei koskaan tiedä mitä kenelläkin on juuri meneillään ja takana vaikuttamassa. Tuomitseminen on "helppoa", mutta siten sokaisee samalla itsensä näkemään laajemmin ja vie kivasti empatian...muun muassa.
Loan heitto puolelle tai toiselle nostaa niskavillani pystyyn. En ole lukenut tuota Outisen tekstiä, vielä, enkä voi sanoa olevani Stubbin kannattaja, mutta en heti allekirjoita Outisen yleistämistä. Stubbikin varmaan ja "joukkonsa" ovat kokeneet elämässä paljon yllätyksiä ja itsestä riippumattomia ikäviä tapahtumia.
No ehkä nyt kuitenkin luen ekaks sen kirjoituksen...
Kivaa torstaita sulle!!!
Mä kiinnitin samaan Kati Outisen (fiksu nainen muuten) kommenttiin huomiota...great minds think alike!
Muutenkin jäin miettimään ko haastattelua. Miten vähällä sitä oikeasti pärjäisi ja miä elämässä on oikeasti tärkeää...
Mäkin olen oppinut paljon armollisuudesta juuri sulta, joten voit kyllä ihan itse nostaa kissan hännän!
Avun pyytäminen ei ole muuten ole helppoa. Itse olen tehnyt sen vain ihan äärimmäisissä olosuhteissa (ihminen on loistava sinnittelijä, ns. "heikkoutta" on vaikeaa myöntää) ja välillä olen saanut juurikin niiltä vanhemmilta ihmisiltä teilauksia: tyyliin koita nyt vaan jaksaa. Se ei paljon motivoi pyytämään apua uudestaan...
Voisin heti palkata itselleni armollisuuskouluttajan :) Miksi itselle onkin niin vaikea olla armollinen. Varsinkin sijaisvanhempana vaatii itseltään aivan liikaa. Nyt kun katson taaksepäin alkusyksyyn näen etten itsekkään ollut kaukana johonkin rekan alle ajamiseen koko orkesterin kanssa. Se on oikeasti ihan kamala asia, mutta väsyneenä ei välttämättä näe muuta ratkaisua. Onneksi ymmärsin hakea apua ja sitä saatiinkin (tosin vasta yksityislääkärin lähetteellä). Nyt tiedän ettei meidän tarvitse eikä kolmen erityislapsen kanssa edes voi pärjätä yksin. EI kukaan muukaan olisi sitä jaksanut.
Paikalliseen hätäkahvi ryhmään liityin heti, se on ajatuksena aivan loistava, toivottavasti väsyneet äidit uskaltavat siellä pyytää apua.
Tärkeitä ja erityisen osuvia ajatuksia, sekä Katilla että sulla. Avun pyytäminen on monelle vaikeaa, kun on iskostunut mieleen, että pitää olla vahva ja pärjätä itse, oli tilanne mikä tahansa. Ihan kuin sitä olisi heikko, jos pyytää apua. Mun mielestäni se on äärimmäisen fiksua ja osoittaa vahvuutta, jos tajuaa olevansa jaksamisensa rajoilla ja stoppaa siihen pyytämällä apua.
Sitä olen miettinyt, että jos jokainen katselisi päivittäin lähiympäristöönsä aktiivisemmin, että jos joku vaikka tarvitsee apua, tai edes vaikka hyvää mieltä, niin jo parantuisi maailma jonkin verran. Ne hyvän mielen teot tai auttaminen kuitenkin ovat usein tosi pieniä ja nopeitakin juttuja, mutta vaikutus kohteelle voi olla suuri.
Se hyvän kiertoon laittaminen olisi hyvä periaate myös. Että jos joku tekee itselle hyvän teon, tekisi hyvää vastaavasti pyytämättä ja yllätyksenä jollekin toiselle.
Ideoitahan riittää, kivaa olisi saada myös toteuttajia. :)
Lähetä kommentti