Ajatusten tonava

Hurjan paljon on tapahtunut pään sisällä. Sehän on mun kohdalla aika harvinaista, joten nyt nautin. Viikko sitten tapasin kaverin baby showereilla naisen, jonka myöhemmin huomasin olevan valmentaja. Elämäntaidon? Kyselin meilitse uteliaisuuttani lisää ja hän sanoi näin: Stressi katoaa ja elämästä tulee kyllä aikas paljon helpompaa ja kevyempää. Itselläni myös pelot ovat kadonneet ja voin tehdä asioita jotka koen aidosti kiinnostaviksi ja mielekkäiksi.

Mieleeni jäi muhimaan tuo "pelot katoaa", koska mullahan niitä riittää. Muistattehan, olen se alisuoriutuja ja uutta kartteleva.
Perjantaina sitten oli se mainio ilta kanssabloggajieni kanssa, joiden kanssa aika puhutaan tosi syviä. Jos siis tekstiviestianalyysejä voi syvälliseksi kutsua. (No toki voi. Vaikka väitöskirjan voisi aiheesta tehdä)
Mutta sielläkin siis heräsi paljon ajatuksia. Kyllä. (Moni ajatus kyllä liittyi tyyliin ja laihuuteen, jos totta puhun.)

Lauantaina tapasin tuolla kadulla ystäväni, uusimman, tämän huikean älykön, ja hän puhui siitä, että haluaisi elättää itsensä bloggaamalla. Mua sisäisesti nauratti sana blogi. Ystävä yhtäkkiä sanoi että sun statukset on aina niin hauskoja, et sun pitäis alkaa bloggamaan. Sitten mua vasta naurattikin. Lopulta keräsin rohkeuteni ja sanoin että mulla on jo blogi. Kauhistutti kertoa, koska mulle tämä on jotenkin arka paikka. Nolostelen ja kiusaannun. Haluan olla anonyymi. En kerro tästä yleensä kellekään. Mun pään sisältö on mun. Ja teidän.


Illalla keräsin rohkeutta ja lähetin linkin. JA SITTEN! Mä sain palautetta. Rikonkohan mä jotain tekstiviestisalaisuutta, jos laitan palautteen tänne. Tässä se tulee, elämäni pelastaja:

Musta sun tekstistä paistaa rehellisyys ja tietynlainen kepeys, siitä saa vaikutelman, että sun on helppo kirjoittaa. Sun teksti on pakotonta, teeskentelemätöntä.

Noi sun jutut on niin ihanan arkisia, ja sä osaat nähdä arjessa huumoria, katsot niitä arkisia asioita sellaisesta vinkkelistä et noita juttuja on tosi kiva lukea.

Olinko hieman otettu ja järkyttynyt? Olin. Sitten kun ystävä vielä kertoi kirjoittaneensa kirjallisuuskritiikkejä lehtiin, niin iski paniikki ja katumus. Kriitikko ja kirjallisuudenopettaja lukee mun pään sisältöä???

Sunnuntaiaamuna kerroin palautteesta ykkösfanille eli äidille ja äiti käski mun ajaa heille heti ja hakea kaikki Alice Munron kirjat, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi-kirjan sekä kauniin mustan nahkakantisen muistikirjan heiltä ja sitten ryhdyn kirjailijaksi.

Niin ihana toi äiti. Olispa hienoa jos Munron kirjat luettuani osaisin kirjoittaa. Ja mikä tärkeintä, olisi joku ajatus mistä kirjoittaa.

Mutta koska nyt flowhun ajauduin, niin ei ne ajatukset tähän jääneet. Päätin liittyä naisten säbäjoukkueeseen, eikä vähiten siksi, että joukkueen nimi alkaa sanalla Pink. Ihmeellistä tässä on se, etten koskaan halua tehdä mitään mitä en osaa, ja säbää en ole koskaan pelannut. Joukkueessakaan en ole koskaan ollut.
Nyt mä kuulkaas kirjoittelen niitä ajatuksenmurusia ylös, pelään sählyä ja hikisenä kirjoitan lisää niitä murusia ja juon lasin viiniä.

Että kuinkas paljon viikonloppuun mahtuikaan uutta?

Jk. Tämän hurmaavan kirjallisuuskriitikon tavoite mulle ja hälle on se, että kolmen vuoden kuluttua elätämme itsemme bloggaamalla.
Onneksi on vielä kolme vuotta aikaa kypsyä ja keksiä niitä ajatuksia.

Toki voin ryhtyä myös elämäntaidonvalmentajaksi, koska mä olen neuvojenkin tonava. Multa löytyy neuvo joka pulmaan ja kaikkia neuvoja yhdistää se, etten itse niitä noudata. Kuinka upea elämä mulla oliskaan , jos tottelisin itseäni.