Näin yllä olevan äsken facebookissa ja muistin, mistä mun piti viime viikolla kirjoittaa. Jos olisin ehtinyt. Mulla oli tosi kiva viime viikko ja aika kivahoppuinen, pää pursusi ideoita, joista suurin osa jo kadonnut.
Mulla oli kylässä tuttu, jota en oikeastaan tunne, mutta nyt veikkaan, että olemme kavereita. Asia ei sinänsä tähän kyllä liittynyt. Tai sikäli, että vieras ihminen osaa tehdä mun elämästä huomioita, joita muut ei ehkä samalla tavalla, itsestä puhumattakaan.
Puhuin siitä tunteesta mikä heräsi (taas) kun laskin kauan olen ollut "kotiäiti", kun ajasta vähennetään se aika, jolloin olin muualla töissä. Tadaa, ensi kuussa 12 vuotta. Mun kurkkua kuristi epämääräinen tunne, mutta myös ylpeys.
Olenko heittänyt elämäni hukkaan kotona? Onko muuta elämää edessä? Voin sanoa olleeni lasteni elämässä, kuinka moni voi sanoa samaa? Aah ja ooh!
No tämä uusi kaveri sanoi, että millainen sä olisit jos olisit ollut niissä muissa töissä. Lähtenyt kotoa aamulla, tehnyt duunia päivän, tullut illaksi tekemään kotitöitä ja näkemään perhettä. Odottanut viikonloppua ja lomaa. Mutta mikä tärkeintä: "Olisitko sä kasvanut ihmisenä, jos tekisit sitä tavallista työtä? Eiköhän se kotona olo kasvata kaikken eniten. Puhumattakaan tästä nykyisestä työstäsi".
Niin virkistävä tapa ajatella. Tuli hyvä mieli.
Hyvä mieli tuli myös siitä, että uudelta kaveriltani sain kutsun pieneen suljettuun ryhmään nimeltä Kamalat äidit. Oliin juuri lukenut aiheesta ja halunnut sellaineen itsekin, ja nyt kävi kutsu. Tää ryhmä on tarkoitettu teinien vanhemmille ja siellä sit höpistää paskaäiti-juttuja tai mitä lie :)
Hauskaa tässä on sekin, että vetäjä on paikallisen kirkkoherran vaimo. Tsih!
Mua kiehtoo toi ryhmä, mutta myös se, et tapaan uusia ihmisiä. Koska ystäväni muuttaa ensi viikolla, niin mun on pakko laajentaa elämänpiiriäni. Ja kun mies alkaa kohta olla kotona, niin mahis tällaiseen kasvaa. Jopa voin nähdä niitä vanhoja ystäviä, jotka ei lähikulmilla elä.
Sit yksi valitus väliin. Ihan epää. Ensin on kylmä, enkä voi käyttää mun ihanaa valkoista nahkatakkia. Nyt on pirun kuuma, enkä voi käyttää sitä taaskaan. Ehkä hyytävän kylmässä Tanskassa sitten ensi kuussa.
Viime viikko ei ollut pelkästään ihana. Ensin sai junnu superoksutaudin. Oksensi valehtelematta koko yön. Sitten seuraavana yönä mä sain järkyttävän kuumeen. Yli 39 astetta ja epäilin kuolevani. Kiltti mies vaihtoi lennon ja kiisi kotiin hoitamaan kodin, että mä sain levätä. Seuraavana yönä alkoi oksentelu mullakin. Aika lailla makasin koko lauantain. Ei oksettanut, mutta kuume väsytti. Eilen sen sijaan pääsin jo lenkille ihan normisti. Huh!
Esikoinen sairastui toissa yönä, kuka on seuraava. Hoitolapsi menee kotilomille, saispa se tautinsa siellä :D (Että välttyisin lakanapyykiltä, en mä muuta)
Oksennustauti sai aikaan jotain hyvää. Noussut paino laski jälleen ja kun ei vieläkään tee mieli mitään, niin tulee syötyä oloa oikeasti kuulostellen. Aamulla en syönyt normielämään kuuluvaa munakasta, vaan ruisleivän. Koska vatsa sanoi niin. Toivon sen kohta pyytävän vaikka kanaa.
Tästäkin päivästä tuli kiva. Olin ystävällä taas keskustelemassa tärkeistä asioista. Työstä, uravaihdoksista (ystävän), laihtumisesta, arjessa jaksamisesta.Työnjaosta. Sopeutuvasta vaimostakin höpisin, kun MomZillassa siitä niin hyvin puhutaan.
Kauhea ajatus oikeasti tuollainen "sopeutuva vaimo", mutta silti sen pointti on musta hyvä. Käykää lukemassa.
Illalla pääsee taas lenkille, huomenna tulee VANHA ystävä kylään pitkän tauon jälkeen. Hyviä asioita.
1 kommentti:
Huh, miten järkyttävää tautia teillä on liikkeellä. Onneksi miehesi ymmärsi jäädä kotiin. Tuollainen kuume aikuisella on jo kaamea. Tiedän sen omasta keuhkokuumeestani parin vuoden takaa.
Mä olen ihminen, joka arvosta kotiäitiyttä. Oma esikoiseni oli ekaluokkalainen kun mä menin töihin ja kaksoset täyttivät sinä vuonna jo 5, joten katsoin olleeni ihan hyvin heidän kanssaan kotona. Ja heidän kouluikäänsä saakka meillä oli hoitaja kotona, joten poikien ei ole tarvinnut käydä hoidossa. Se on plussa, mutta myös miinus, sillä koulussa ryhmäytyminen on ollut heille vaikeampaa kuin niille jotka ovat jo hoidossa taistelleet paikasta auringossa. Mä en oikeasti ymmärrä nykyperheitä, että pitää ostaa tai rakentaa iso talo ja tehdä vasta sitten lapsia. Isojen velkojen kanssa ei voi olla kotona ja kyllä se on aina lapsilta pois ja myös äidiltä, jos täytyy olla päivät töissä. Lapsen elämässä kaikki tapahtuu kuitenkin juuri nyt eikä niitä enää illalla edes muisteta.
Ollaan siis ylpeitä siitä että olemme olleet kotona ja antaneet lapsillemme turvallinen olon kotona!
Mukavaa viikkoa!
Lähetä kommentti