Niin pakahdun

Jotenkin pääsi käymään niin, että nuo lapset pakahduttaa mut olemassaolollaan. Mikä niihin iski, kun ovat vaan niin ihania ja hassuja.
Eilen nauratti kun keskimmäinen kertoi mistä käy juttelemassa kurattoorin luona. No vaikka siitä, et pikkuveli ärsyttää omimalla telkkarin. Olin et ooh, sulla on siis noin suuria ongelmia. Munkin pitää mennä psykologin juttusille puhumaan siitä, kuinka multa omitaan tietokone ja kuinka mäkin saan katso telkkaa vasta klo 21 alkaen. Sit meitä nauratti.

Esikoinen on ihan hämärän fiksu koulussa ja saa nyt loppukeväästä pelkkiä kymppimiikkoja. Miehelle ilmoitin, et pojat on vaan sen lapsia. Selvästi. Ei mun ollenkaan.
(Mistä tuli mieleen, et pitäis opiskella Nlp:tä. Siellä oppis pois näistä vanhoista mantroistaan. Mun kohdalla tää "olen tyhmä, en opi enkä osaa".)

Juniori on tullut fanaattiseksi Robin faniksi. Sehän on joulusta asti kuunnellut joka ilta Boom kah cd:n nukkumaan mennessään. Nyt se katsoo Robin leffaa kerran päivässä ja haluaa laulunopettajan. Hän haluaa oppia laulamaan. Heppua myös itkettää se, ettei ole tavannut robinia. Keksi suunnitelman. Hän laulaa Robinin biisin videolle, se pitää laittaa Youtubeen ja sit oottaa et Robin näkee se ja haluaa tutustua.
Mä eläydyn tohon faniuteen niin vahvasti, että kun leffassa Robin laulaa Frontside Ollien, mua alkaa itkettää innosta. Ja minähän en siis pidä siitä biisistä tipan vertaa.

Mutta joo, niin on ollut noiden kanssa ihanaa. Ajoittainhan (usein) valitan että kamalaa, mutta ne kamaluudet johtuu niistä kinasteluista, joita en jaksa. Ja siitä, että haluaisin että koko perhe iloisesti puuhailisi jotain yhdessä ja oltais niin amerikkalaista elokuvaa että. Totuus on se, että pojat ei halua tehdä samoja asioita. Ennen voitiin edes samaa leffaa katsoa kaikki, mutta ei edes sitä enää.
Ruokapöydässä on viikonloppuisin usein kyllä hauskaa. Enemmän sellaista surrealistista hauskaa kyllä. Kuunnellaan sitä mölyä miehen kanssa silmät renkaina ja kun pöytä tyhjenee, ollaan että "jaa vai sellaista". Ja nauretaan.

Eilen muuten nauratti esikoisen bestiksen heitto. "Jos teidän keskimmäisestä tehtäis dokkari, niin siinä tyyppi vaan puhuis, et arvaa paljon olen tällä viikolla pelannut".

Hieman ollaan koneajoista lipsuttu. (Kun en jaksa) Viikonloppuna mies piti puolen tunnin palopuheen istumisen vaaroista ja määräs pojan pihalle. "Koneella saa olla iltaruoan jälkeen ja me sit syödään tosi myöhään". Poika viiletti kamunsa kanssa omilla teillään ja välillä kävi kysymässä MILLOIN. Iltaruoan jälkeen poika ja kamu ja junnu keksi tehdä remppaa leikkimökissä ja aikoivat olla ulkona kauan. Tulivat sisälle ysin jälkeen. Tuijotin miestä hämmentyneenä, et siis mitä, voiko näin käydä. Mies pääsi sit sanomaan, et juu, ne keksii kyllä tekemistä, kun ei vaan päästä koneelle. Ei tarvinnut sanoa I rest my case.

Huomenna on junnun kevätjuhla. Itken? Seuraavan viikon lauantaina on kevätjuhla, jossa itken vesiputouksen lailla itseni päänsärkyiseksi. Sen jälkeen mennään rakasta rakasta ystävää auttamaan muutossa ja sit itken itseni niin niin sairaaksi, että oksat pois. On ihanaa et ystävä muuttaa neljän tunnin päähän. On on!
Mutta mepäs aloitetaankin niin kiehtova kirjeenvaihto, että siitä luultavasti tulee kirja. Kaveri oli lukenut jonkun romaanin, jossa oli ystävysten kirjeen vaihtoa ja sen mielestä me ollaan kiinnostavampia. :D

P