Mun on pakko myöntää, että mä kykenen ikävään kateuteen. Etenkin huonolla tuulella ollessani. Ja nykyäänhän mä en muulla tuulella olekaan.
Eilen juhlittiin keskimmäisen lapsen synttäreitä ja olin poikki, ärtyisä ja kateellinen. Miehen veljen perhe oli paikalla ja niiden elämän kuuntelu sai mut rypemään ikävissä tunteissa.
Ne vaan matkustaa ja matkustaa. Pääsiäisenä Madeiralla, ensi kuussa ne lähtee ystävien kanssa Istanbuliin ja kasäkuussa menevät pariksi viikoksi Barcelonaan.
Itseasiassa se matkustaminen ei sitä kateutta aiheuta. Mulle matkailu ei ole kauhean tärkeää ihan oikeasti. Mulle se on oikeastaan sellainen "kiva joskus olla jossain poissa"-juttu ainoastaan.
No mut se mitä kadehdin oli se, et ne innolla varailee etukäteen ravintoloita, Michelin sellaisia myös, JOPA lasten kanssa sellaisissa käyvät. Ne intoilee ruoasta ja museoista ja sen sellaisesta. Se kateus täsmällisesti kohdistuu siihen, et ne innostuu samoista asioista ja ylipäätänsä mistään. (Kun nyt en itse innostu edes suklaarasioista....)
Sitä mä kadehdin. Ja sitä ystäväpariskuntien kanssa matkustamista. Ja sitä, et ne voi poikiensa kanssa käydä tosi sivistyneesti syömässä. Me ei voida. Minä ja keskimmäinen aiheutettais paheksuntaa meidän tappelulla :(
Tulikohan mulle yhtään parempi olo, kun vuodatin kaikki alhaiset tunteeni tänne?
Viikonloppuna mun nimeksi vakiintui ankeuttaja. Itse muistaakseni sen keksin ja kaikki siihen ilolla tarttui...
Olen nyt pääsiäisestä asti ollut kipeä ja alkaa hermo mennä. Tän hetken diagnoosi on keuhkoputkentulehdus, lääkekuuri jo loppui, mutta olo ei parane. Ehkei keuhkoihin enää niin satu, mutta muu olo todella kurja.
Keksinkö mitään iloista kirjoitettavaa, vai onko elämä vain pimeää?
Pitänee leikata lehdistä taas ihania kuvia ja tehdä aarreKIRJA. Keksiä iloisia asioita...
6 kommenttia:
voi vitsit, mitäköhän lohduttavaa tähän sanoisi...!?
Rupeette nyt reippaasti treenaamaan ravintolakäytöstä, teet aarrekirjan teidän superupeasta maailmanympäri viidentähden ravintolossa -matkasta ja sit lähdette vaan!
Ja ensin hoidat tietysti itsesi kuntoon, puolikuntoisena on kurjaa ja ärtyisää olla.
jaksamista ja kaikkea sentapaista!
Pikaista paranemista sinulle!
Alkakaa treenaamaan ravintolakäyttäytymistä. Ei meidänkään pojilla ole mitään asiaan valkoisten kangaspöytäliinojen ravintoloihin, mutta moni rennompi ravintolakeikka onnistuu vähintään siedettävästi. Brunssi toimi hyvin ja laivallakin meni ruokailut kivasti.
Mulla on kyllä Nintendot varalta mukana, että jos homma venyy kovin pitkäksi, niin voin antaa poikien pelata ilman ääniä.
Sit sellaisen olen huomannut, että ravintolakeikat kaveriperheiden kanssa sujuu paremmin kuin oman perheen kesken. Lapsilla on silloin seuraa toisistaan.
Museoista olen huomannut sen, että jos mahdollista vaan, niin kannattaa ottaa opastettu kierros. Se on antoisampaa aikuisille ja lapsille ja lapset seuraavat opasta kuin opettajaa ja oppaan jutut ovat paljon paremmat kuin äidin (mikä on totta).
Moi Ankeuttaja! Ja kiitos kaikista viime aikaisista kirjoituksista. Tunnustan lukeneeni :)
Mä oon vähän samaa mieltä Rva Kepposen kanssa, että ravintolaan vaan koko jengi. Siitä se sitten lähtee ja kohta teidän jengi on Nizzazza Michelin ravintolaa testaamassa. Mä ymmärrän kyllä sun pointin siitä, että kateus ei tule niistä matkoista, vaan just siitä yhteisestä jutusta. Se on vaan jännä, että muilla huomaa ne ihanat asiat, mutta arvaa onko sen sun miehen veljen vaimo kotona ihan kateellisena siitä, miten ihanan empaattinen teidän lapsi on (se, joka haluaa pelastaa kaikki maailman lapset) ja siitä, että sulla on työ, jota voit tehdä kotona ja siitä, että kyllä, sä todellakin olet laihtunut, eroa on!
Hyvä sä! :)
Jahas, en sit lukenut Marikan kommenttia, sielläkin samaa ehdotettiin, eli samaa mieltä molempien ed. kommentoijien kanssa :)
Kaikki olette ihania ja kannustavia. Pakon edessä joudumme käymään ravintoloissa etenkin kesäisin. Sujuuhan se toki jo, jotenkin, mutta ei ihan samaa kuin aikuisten kesken :) JA sehän on mun vaatimustaso tällaisena realistina :)
Jonna, kiitos jokaisesta sanasta.
Jos yhtään lohduttaa, niin ei meidänkään poikien kanssa voi käydä ravintoloissa. EHKÄ silloin onnistuu, jos on joku tuttavaperhe lapsineen mukana. Mutta kun niitä sellaisia tuttavaperheitä ei ihan joka oksalla kasva. Meillä on tosi vähän tuttavaperheitä tai -pariskuntia.
Siitäkin haaveilen, että olis miehen kanssa just se yhteisen innostuksen kohde. Mutta ei... Kumpikin innostutaan totaalisen eri asioista. Hyvä että edes niin, toisaalta :)
Elämä on. ;)
Tsemppiä ja haleja!!
Lähetä kommentti