Loistavaa vuoden viimeistä päivää! Täällä yritän ajatella iloisia ajatuksia. Onhan se aika helppoa sitten kuitenkin. Mulla on loistoelämä vaihteluineen kaikkineen.
Yksi rakkaista muistoista on ilta, jona tuo ylläoleva kuva otettiin. Blogiystävien tapaamisessa Ihana Elisa otti musta eroottisen kuvan. Tsih! Loisto ilta!
Näitä pitää saada tulevaan vuoteen lisää. Onhan se nyt hölmöä kuvitella, että mun kuuluu aina olla kotona perheen luona. Jospa en vaikka aina olisikaan. Jospa ensi vuoden omistan ystäville. Vanhoille rakkaille ja uusille upeille!
Vaikka olenkin kotona jo neljättä päivää yksin lasten kanssa, niin ihan kivaa ollt sekin. Etenkin kun hoitolapsi lähti kotilomalle, niin elämä näytti hyviä puoliaan. Siis niitä uudehkoja. Saan käydä kävelyllä koiran kanssa yksin. Omat osaa olla keskenäänkin. Kaikki kolme poikaa ovat taas ystävystyneet keskenään ja leikkivät pitkiä aikoja legoilla. Kaksi nuorinta saa hetkittäin vapaaehtoisia ulkoilupuuskia ja leikkivät pihalla pitkään. Saan taas käydä koiran kanssa lenkillä yksin.
Keittiössä olen ollut varsin epäehtoinen emäntä ja syöty, ööh, valmisruokia ja pakastepitsoja. Eilen kyllä melkein sain inspiraation kun luin uusimmasta Gloriasta juttua siitä avakodopasta-mimmistä. Se oli niin ihanaa kun toinen tippasilmässä intoilee, et joka päivä ihmisellä on neljä kertaa nälkä ja saa syödä ihania ruokia ja JOKA päivä tää sama alkaa uudestaan. Toivon itselleni samaa intoa. Uusia ruokia. Hyviä ruokia Helppoja ruokia.
Esimerkkiä sain ystävältäni joka ruokki minut perjantaina bataattisosekeitolla, jonne oli raastettu juustoa. Helppoa ja hyvää.
Inspiraatiota keittiöön!
Aarrekarttakin on päässä päässyt alkuun. Gloriassa oli pienen pieni juttu, jonka otsikko oli "Pääosassa Pinkki".
Elokuvaelämää kohti!!!!
jk. Meinasin kirjakaupan alesta päätyä ulos ilman kirjaa. Ulko-ovella silmiini osui Lisa Nicholsin kirja "Onnistut tuli mitä tuli". Et pakkohan se oli ostaa.
maanantai 31. joulukuuta 2012
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Lapsellisia tunnustuksia
"Ikävystyminen on paljon kurjempaa, jos on hyvät oltavat, kuin jos tuntee olevansa kaltoin kohdeltu"
-Muumipeikko-
Toi ylläoleva lause on jo vuosikausia tuonut mulle huonon omatunnon. Mä olen onnekas kermaperse, mutta silti osaan rypeä ilman syytä.
Nyt olen tässä jo viikkokausia rypenyt ellette ole huomanneet. Mikään, siis yhtään mikään ei ole vialla, mutta elämä on ollut harmaata, koleaa, ankeaa ja pysähtynyttä Olen etsinyt syitä sieltä ja täältä. Hetken uskoin jo siihen, että kolmen yön valvominen vauvan kanssa uuvutti mut, mutta tuskin nyt sentään.
Koko ajan olen sanonut, etten ole masentunut, mikään ei vaan huvita, mutta.... Olenhan mä. Aloin muistelemaan vuosia sitten tekemääni masennustestiä ja tajusin, että vastaisin kyselyyn vaan synkkyyksiä. Huraa, helpotus. Mikään ei siis todella ole vialla, mähän olen vaan serotoniinit kadottanut. Aah autuus. Tästä selviää lääkkeillä! (Jos ikinä nyt jaksan lääkäriin asti raahautua vollaamaan)
Tämän hetken ensiapu on ystävän kanssa suoritetut terapiakävelyt. Se on ihanaa. Alkumatka maristaan ja ollaan paikoitellen itku kurkussa, sitten alkaa jutut muuttua ja nauretaan jo itsellemme ja toisillemme. Tämä yksi asia on elämäni suurin (ja ainoa) ilo.
Olisitte olleet kuulemassa meitä joulupäivänä. Mä selostan hyvin mennyttä, mutta surkeaa jouluani. Kaveri nauroi hervottomana kun kuuli, että pakettien avaamisen jälkeen menin vessaan itkemään. Oikeasti. Menin! Mä inhosin keski-ikäisen naisen elämää. Lapset saa lahjoja, mutta mä en. Okei, sain mä. KAKSI!!!! Mieheltä kivan Hilfigerin neuleen ja äidiltä kattilan. Hmmm.... Missä on mun joululahjakirjat? Onko kiva neule päällä istua kattila kainalossa sohvalla? Onneksi mulla on ihana koira, jonka otin kainaloon sohvalle ja siinä sitten autuaana torkuttiin. (Joku meidän perheestä päätti että koira ei saa olla sohvalla. Mutta eikö se niin ole, että naisilla on oikeus muuttaa mieltään)
Kiitos edellisen postauksen tyylikommentaattoreille. Kiva ettette teilanneet!
Mä sen sijaan teilasin yhden ystävän tyylin, mutta en sentään päin naamaa. Poikien joulujuhlassa tapasin kaverin ja jo kaukaa katsoin mitä ihmettä hällä oli päällä. Musta siisti neule, jossa oli kaksi isoa nallea tontuiksi puettuina!!! Siis mitä nelikymppinen nainen laittaa päälleen? Jos tässä ei ollut tarpeeksi, niin lisää tulee. Ystävä ylpeänä kertoi mahtuvansa todella pitkästä aikaa kyseiseen vaatteeseen, viimeksi käytti sitä lukiossa. Mulla oli niin vaikeaa pitää pokkaa, että. Kumpi on pahempaa: käyttää nallevaatetta aikuisena vai lukiolaisena? (lisäjärkytystä tuotti se, että kyseinen kaveri oli menossa joululounaalle siinä vaatteessa. URAnainen hyvässä duunissa, nallepaidassa. Huoh. Mun työlounaalle tollanen sen sijaan sopis.)
Tämä tietysti on vain minun mielipiteeni. Samainen kaveri pitää mua hassuna 15 veenä, kun käytän mustaa kynsilakkaa. (ja koska pidän helmiä aikuisten koruina tajuamatta, että mä ikäni puolesta olen aikuinen)
Joulu on nyt onneksi ohi, mutta loma jatkuu. (ei mulla ole lomaa) Pyhät on downshiftattu ihan tosissaan. Lapset on olleet sisällä, pelanneet liikaa, mutta kaikki olleet hiljaa ja tyytyväisiä. Mä olen käynyt aika paljon kävelyllä. Lukenut yllättävän kiinnostavaa Diane Keatonin elämänkertaa. Tapani mukaan jouluna laihdun, en paljon, mutta laihdun. Joku mun kropan mallissa on muuttunut myös. Itse huomasin sen eilen ja kaveri tänään. Jollain oudolla tavalla olen kaventunut. (huraa)
Selailen lehtiä ja blogeja ja yritän etsiä jotain mistä innostua. Kerron kun löydän!

sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Uusi tyyli koetuksella
Hurjan rohkeasti testasin uutta tyyliäni tänään esikoisen synttäreillä. Olettavasti kaikki sitä tyyliä vihaa, koska hienotunteisesti olevat hiljaa. Leikkivät etteivät huomaakaan. Juu, on mulla IHAN liian paksut jalat, mutta en VÄLITÄ. Koska olen uusi minä.
Aika outo uusi minä kyllä. En siis keksi puhuttavaa, enkä kirjoitettavaa ja mieluiten vain nukkuisin. Eilen mies ja isot pojat tuli kotiin puoli yhdeksän aikaan ja meni saunaan. Mä menin nukkumaan. Mies kävi huolissaan kysymässä mikä vialla, mitä on tapahtunut. Mä sanoin vaan ettei huvita valvoa. Niin!
Olen nyt suht varma mikä vaivaa. Mun patjat on aivan liian pehmeät ja olen kärsinyt sairaista selkäkivuista tasan kolme viikkoa. Nukkuminen hankalaa ja asennon vaihtaminen mahdotonta. Mun vatsalihaksiakin särkee kun joudun niitä jännittämään unissani. On siis aika vaihtaa sänkyä. Ennen sitä kokeilen kikkakakkosta ja menen nukkumaan keskimmäisen sänkyyn ja se tulee miljoonan pehmonsa kanssa mun sänkyyn. Joudun maksamaan vuokraa :)
Joulustressiä en ole hankkinut, eniten stressasin esikon juhlia ja sen jälkeen joulu ei ole mitään. Jokunen lahja hankkimatta ja ruoat, mutta eiköhän se tästä. Mieskin on poissa koko tulevan viikon et sillä sitten mennään...
Tulevalta viikolta odotan seesteistä mieltä, tervettä selkää ja pilates dvd:n kaivamista naftaliinista.
Noista paksuista jaloista ja "ylikiloista" vielä. Jossain määrin nolotti tällä viikolla. Yksi uusi/vanha kaveri kävi mun luona lounaalla tällä viikolla. Kaveri yhtäkkiä hyvin spontaanisti totesi, et "ai sulla kertyy lantioon kiloja, olet ylhäältä niin pieni, et kuvissa näytät aina tosi pieneltä". Siitä sitten jotain höpisin liiasta painosta ja toinen siihen et "ehkä sulla ei ole hätäpäivää, hänen rinnallaan". Kaveri on todella ylipainoinen. Noin 130 kiloinen, mutta kuitenkin hyvän näköinen, tyylikäs, kivat vaatteet ja erityinen plussa se, et kantaa itsensä todella hyvin. Niin, suhteellinen asia se ylipaino tosiaan on...On hieman koomista puhua kymmestä ylikilosta viidenkymmenen rinnalla...
Tajusin vasta myöhemmin, et mulla on lihavan ihmisen identiteetti. Mä olen aina pitänyt itseäni jättiläisenä. En rumana, mutta jättiläisenä. Nykyisin olen ehkä eniten sinut itseni kanssa. (ja olenhan mä onneksi kymmenisen kiloa kevyempi kuin ennen vanhaan)
Kauhea selostus ihan vaan siksi, kun laitan kuvani tänne :)

perjantai 14. joulukuuta 2012
Jähmettynyt
Olen monta kertaa ollut tulossa tänne kirjoittamaan, mutta ei sitten ole ollut asiaa. Suuri ongelma! Ei asiaa!
Olin kamalan otettu ja iloinen kun Kinttupolkujen Marika tuli kysymään missä olen. Kiitos Marika! Olen täällä. Jähmettynyt yhden ilmeen ihmiseksi, jolla ei ole asiaa, eikä mitään mikä kiinnostais. Olen yrittänyt tutkailla tunteitani (yök) ja miettiä mikä mättää. Kaikki hyvin. En ole masentunut. Paitsi heti kun mietin olenko masentunut, niin alkoi itkettämään. Hhehe!
Täällä on pesty koiranpissoja lattioilta, viety koiraa ulos pissalle, kuskattua lapsia kouluun ja takaisin. (Äsken kyllä pokkana väitin pojalle, että olen asioilla, et "ihan saat kävellä kotiin". Tosi asioilla. Makasin sohvalla lukemassa Annaa)
Jouluisia ostoksia olen tehnyt. Se on ollut kivaa. Nyt pitäisi miettiä tarjottavia sunnuntaisille synttäreille. Niin, esikoiseni täytti tänään 11v. Ihana viisas aurinko.
Toinen aurinko, junnu, oli eilen koskettava. Oltiin anoppia katsomassa sairaalassa ja siellä anoppi (ymmärrettävästi) marisi terveyskeskuksen pitkäaikaispuolesta. Et sinne lykätään kaikki, jotka ei ole enää hyödyksi. Vanhuksia ei enää tarvita. Junnu ihmetteli tosissaan, että miten niin "kyllä pikkulapset tarvitsee vanhuksia".
Onko suloisempaa kommenttia maailmassa? No on ehkä, mutta en juuri nyt muista.

perjantai 30. marraskuuta 2012
Erakoksi?
Tiedättekö sen fiiliksen mikä tulee, kun lapset sählää ja mekastaa normaaliin tapaan ja kylässä on joku... Siis joku sellainen, joka ei itse elä samassa elamäntilanteessa.
Mä huomaan stressaavani ja ahdistuvani tästä ihan tavallisesta menosta, jos paikalla on joku "elämäänkuulumaton".
Nauratti isän ilme tällä viikolla, kun se oli kylässä. Kaksi v. mökäs ja kimitti koko ajan, isommat teki jotain muuta ja koira oli koira. Faija hieman jähmettyi.
Anoppikin usein näyttää hieman voipuneelta meillä, vaikka lapsia palvookin. Sitä ahdistaa erityisesti, jos täällä on poikien kavereita. Just viime viikolla se kysyi rouva H:n pojilta, et eikö niitä kaivata kotiin ja ainako ne on täällä? Mä ärähdin, et ne ei ole meillä koko aikaa, aika harvoin itseasiassa ja nyt on viikonloppu ja saa ne täällä olla. Haloo!
Tänään sain sen vaikutelman, että äiti olis tulossa meille yökylään, koska huomenna se hoitaa mun lapsia jo aamuysistä alkaen. Kiva tietty jos tulee, onhan se mulle kivaa vaihtelua, MUTTA mä säälin äitiä jo ennalta tässä metakassa ja erityisesti sen takia, et täällä on tuo hassu pentu. En osaa rentoutua kun vaan nolottaa härdelli. Vaikka siis tiedän, et mutsia se ei haittaa.
Mikä ihme tää tällainen olo on?
Tänään ja eilen olen palvonut lapsiani. Keskimmäisen matikankoetulos oli taas loistava, ei vieläkään yhtään jälkkää syyskuun jälkeen ja uimassakin meni loistavasti esikoisen kanssa. Kasvanut on hän!!!!
Esikoinen sai mut lähes kyyneliin aamulla. Vein yhden lapsen kouluun kahdeksaan ja kun tulin kotiin esikoinen pesi lattialta pissoja (eka kerta). Sanoin painokkaasti arvostavani sitä tekoa. Esikoinen vastasi tietävänsä sen "ja siksi sen teinkin". Miten voi olla noin murunen poika?
Mutta ups, nyt kiidän hakemaan koulusta yhden lapsen, sitten kaahaan päiväkotiin, käyn kotona, vien yhden hammaslääkäriin klo 13 ja samaan aikaan pitää hakea esikoinen koulusta. Vierivä kivi ei sammaloidu.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Nousen kuin nousenkin
Eilen luin biljoonatta kertaa Voima-kirjaa ja muistin mikä on mennyt vikaan. Mä vaan valitan että olen väsynyt ja poikki ja tadaa, olen sitä entistä enemmän. Sitä saa mitä tilaa. Pitää puhua vaan pirteydestä ja jaksamisesta, niin johan jaksaminen lisääntyy. Eilen kun tosiaan tohon havahduin, niin aloin toimia kuin innokaspirteä tyyppi ja paistoin lapsille lettuja välipalaksi. Aika tempaus sanon ma.
Tänään aamulla väsytti, mutta päätin olla pirteä. Ja kummasti kyllä virkistyy, kun menee koiran kanssa ulos kylpytakissa. Kokeilkaa vaikka.
Koiruus on ihana. Eilen alkoi tuntua siltä, että ehkä tää kaikki alkaa sujumaan. Ehkä tuon saa koulutettua ja ehkä pojatkin saa koulutettua koiran kanssa olijoiksi. Kaikki hieman arastelee villiä pentua, junnu lähes pelkää. Aika auttaa!
Tänään mietin taas suosikkiajatustani "miten näin mukavuudenhaluinen ihminen on valinnut näin vaivalloisen elämän". Joku syy siihen on, että sohvaperuna kaitsee neljää lasta ja koiranpentua. Seuraavat kolme vrk vielä yksin.
Muistelen vimmalla entistä elämää. Kävin töissä, näin kavereita, ajoittain sain urheilupuuskia. Hyvin suuren ajan nysväsin kotona tekemättä ei mitään. Tuntikausia. Kuinka hukkaan elämäni olisi valunutkaan, ellen olisi lähtenyt tälle toiselle tielle.
En tarkoita, että lapsettomien elämä valuu hukkaan. On niin paljon tosi vauhdikkaita ja kekseliäitä ihmisiä, joiden aika ei riitä siihen kaikkeen mitä haluais. Mä en näemmä ole niitä. VIELÄ!
Jos seuraan äitini jalanjälkiä, niin viiden vuoden kuluttua en ole kotona "ikinä" vaan juoksen huvista toiseen.
Ja kiitos äiti kun ehdit lauantaina hoitamaan lapsia, et pääsen kampaajalle.

tiistai 27. marraskuuta 2012
Uupumuksesta eroon
Miksi mä olen uupunut? Kertokaa nyt joku. Kaikki on hyvin, kuten tiedän, olen vaan poikki. Ja tiedän että minä ja vain minä voin sille jotain tehdä. Jos jaksaisin.
Sunnuntaina meille vihdoi tuli koiranpentu. Ihana ja suloinen ja siis pentu. Eli pentu jos tiedätte mitä tarkoitan. On ihanaa, mutta kun olen poikki, niin en ole juuri ihan niin innoissani kuin haluaisin olla. Olen väsyneen innostunut. Tiesin ennalta, että sitä saa koko ajan vahtia ja käyttää pihalla, mikä on kivaa, mutta saisko tää poikkinainen nyt joskus vaan olla.
Mun pitää potkia itseni liikkeelle ja tehdä jotain isoa, jos vaikka sitten saisin siitä pontta muhunkin puuhailuun. Jos siivois (muutakin kuin pissoja lattialta) ja etsis joulukoristeita ja lähtis joulostoksille. Tekis joulua. Innostuis joulusta.
Yksi suuri syy tähän "poikkinaisuuteen" (on ehkä väärin puhua uupumuksesta, kun mulla on aika vähän työtä verrattuna "kahta" työtä tekeviin) on kamalan pitkä urheilutauko. Työn ja elämän takia olen viimeksi ollut salilla kuun alussa. Mies sanoo, että se johtuu siitä kun olen niin valikoiva ajan suhteen. Mut anteeksi vaan, mä en voi mennä salille seiskan tai kasin jälkeen.
Niin ja eilen sain se vikan niitin ketutukseen. Mies joutuu työmatkalle tällä viikolla. Mulla piti olla lauantaina kampaaja, mutta se pitää perua :( Mulla on ylipitkät ja yliharmaat hiukset, mutta ollaan sitten vanhoa ja rumia ja väsyneitä. Blääh!
Huomaatteko miten epäZEN mä olen? Ihan kauhiaa. Anteeksi!
Nyt menen siivoamaan kotia, lapsen kanssa ulos ja puruluukauppaan ja etsin itseni niistä hommista.
Palaan kirjoittamaan jos löydän itseni.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)