Unstoppable (Kirjoitinkohan mä edes oikein)

Mitä mulle tapahtui? Mitään päätöksiä en tehnyt, mitään en luvannut, mutta nyt hurahdin.  Kuntosaliin nimittäin. Olen kohta menossa viidettä  kertaa tällä viikolla salille. VIIDETTÄ! Eikä tässä  se pahin. Äsken kirjoittelin rakkaan ystäväni  ja peeteeni kanssa treeneistä. Kirjoitin lauseen "pitäisi oppia syömään niin, että tukisi treeniä".  MITÄ? Koskaan en ole mitään vastaavaa suustani päästänyt.
Jos joisin viiniä aamuisin, niin nyt kyllä joisin.
Niin sekin, minähän päätin olla jollain tipattomallakin vielä.

Keskityn siis omaan napaani ja hauikseeni!

Päivän positiivinen: nuorimmilla on tänään poikkeuspäivä=koulupäivä. Voitte arvata sen aiheuttavan tuskaa. Junnu aamiaisella vaan itki ja kiukutteli ja kiroili. "Elämä on pilalla".Normi-negistelijä keskimmäinen sanoi coolisti "munkin elämä on pilalla, mutta päätin muuttaa asennettani".
Mikä sille tuli???

Mut kun tunnin aamulla kuuntelin kiukkua ja raivoa, niin ketutti raskaasti alati työmatkoilla oleva lasten isä. Et missä se on silloin, kun kaikki vonkuu? Ja miksi  ne vonkujat vonkuu vaan mulle?

Kiitos te muutamat hypähtelijät, jotka haluatte mun kirjoittavan!!! Mua motivoi se, et tiedän jonkun kaipaavan mua.
Kaipaus on varmaankin lyhytkestoista, jos alan puhua ylä ja alataljoista ja hauiskäännöistä!

Haluaisin puhua jostain oikeasta.

Ei päätöksiä

Tapani mukaan en ole tehnyt uuden vuoden päätöksiä. Pikkiriikkisiä toiveita olen esittänyt. Lähinnä koskee talouden järkeistämistä eli ruokalistasuunnittelua ja kauppalaskun pienentymistä. Kaikkien laskujen pienentämistä. Etenkin alkolaskujen :D
En vanno ryhtyväni tipattomalle, mutta arkisin ei saa lasiakaan enää juoda. Toki elämän laatu tämän myötä laskee (???), mutta ehkä otan tilalle jotain muuta. Kirjoittelen vaikka teille tänne,

Tänään olen vahingossa viettänyt päivän, joka kuuluu monien uuden vuoden lupauksiin. Salilla päässyt testaamaan Fustraa, lounaaksi syönyt munakkaan ja viisi mantelia, käynyt kaupassa ostamassa viikon ruoat,  ostanut laihdutusliitelehden (!!!), ostanut granolaa*, ollut junnun kanssa puhelimessa kärsivällinen (et mene st1:lle syömään, et mene et mene ET MENE)

*hössön hössön granola, sanovat lehdet. Pakko sitä nyt sitten on testata.

Koska olen ruokavalioni suhteen joustava, en syönyt päivällisellä manteleita vaan esikoisen valmistamaa kanapastaa (hunaja-chili marinoitu, oudon hyvä) tuorepastalla.
 Mä olen älyttömän onnekas, kun tuo 14 v kysyy usein saako hän tehdä ruokaa.
Viime aikoina olen ollut onnekas myös siinä, et keskimmäinen tyhjentää vapaaehtoisesti kauppakasseja.(Pienistä asioista ilahtuminen on tärkeää)

Uusin ilahtumisen aihe on tuo Fustra jota pääsin ilmatteeksi testaamaan. Jumankekka, miten tehokas laji.  Jos minulla olisi ylimääräinen 840 e, niin sijoittaisin sen kymmeneen tuntiin.  Löytyi lihaksia tuntemattomista paikoista ja löytyi myös lihasjumeja paikoista, joissa en tiennyt jumeja olevan. Luultavasti olen jumimöykky!

Ilahtunut olen siitä, että salikin vihdoin alkoi kiinnostaa. Reilun kuukauden kävin vastentahtoisesti, nyt innolla ja motivoituneena.

Mitäs muuta tässä on tapahtunut? JOulu oli paska, loma oli  paska, jotakuinkin moni asia on paskaa. Hyvää on myös paljon. IHANIA ystäviä on paljon, olen nähnyt paljon ystäviä, juonut kahvia ja juonut viiniä, kävellyt ja jutellut.
Että ehkei kaikki ole viemäristä.

Jospa sen lupauksen tekisin, että  yritän kirjoittaa tänne päivittäin. Jospa vaikka leikin, että kaikki  riemastuu ja pomppii innosta.

Hypähteleekö kukaan?

Näköalaton, mutta ripeä

Ystäväni kysyi tänään millainen päättäjä olen. Mietinkö, pohdinko asioita pitkään ja toimin sitten, vai teenkö päätökset nopeasti.
En osannut suoralta kädeltä edes vastata. Ensin sanoin, että ainakin suhteisiin lähden nopeasti, mutta suhteista pois TODELLA hitaasti ja mieluiten niin, etten itse joudu asiasta päättämään. (mukamas)

Asia  pyöri päässä koko päivän ja  yhtäkkiä tajusin, että olen salamannopea toimija, kunhan ensin vain keksin mitä haluan.
Olen huono keksimään mitä haluan, kuten olen voihkinut, en olen tekemisissä sisimpäni kanssa aktiivisesti. Olen aika näköalaton ja epävarma.
Mutta kun keksin mitä haluan, teen sen todella vikkelästi, niin että muita hirvittää.
 Olin 18v kun luin Hesarista ilmoituksen, jossa etsittiin au pairia. Soitin, sain paikan ja lähtöön taisi olla hädin tuskin kuukausi. Kerroin asiasta vanhemmilleni vasta kun olin paikan saanut. Outoa tässä oli se, että olin huono englannissa ja olin kaikin tavoin nössönynny.

Ykskaksyllättäin keksin, että haluan päästä ravintolakouluun. (virhe) Hain ja pääsin. En miettinyt miten aion pärjätä. Olin kuitenkin jo "aikuinen" ja omillani. Ja aina ollut töissä.

Opiskeluaikana opettaja sanoi, että olisi mahdollista lähteä vaihtoon Portugaliin. Lähdin.

Kuulin yhden vauvan kätkytkuolemasta. Tajusin, että on turha miettiä milloin on sopiva aika vauvalle. Heitin pillerit pois.(paljon aiottua aiemmin)

Tuli tilaisuus irtisanoutua töistä puhelinyhtiöstä. Lähdin.

Näin Kymmenen uutisissa jutun, jossa kerrottiin tarpeesta saada lisää kriisiperheitä lyhytaikaisille sijaislapsille. Soitin aamulla sosiaalivirastoon.

Nyt olen siinä vaiheessa, että sydämestäni toivon, että keksin mitä tehdä. Liittyy se sitten työhön, uuteen kotiin, uuteen elämään. Odotan, että se idea tulee, jotta voin toimia.
 Ehkä odotan, että minut haetaan kotoa.

Lastenvalvoja suosittaa

Koska mulla ei ole mitään ihmeellistä kirjoitettavaa, niin linkitän opetusmielessä Momzillan loistokirjoituksen. Tässä hyvät vinkit kaikille avioeroaville. (joihin allekirjoittavakin lukeutuu tässä jossain kohtaa)

Tänään on joulukuun ensimmäinen päivä ja yllätys yllätys, epäjoulunainen eli minä, ei ole tehnyt mitään joulun eteen. MITÄÄN! Olisinko voinut edes jouluvaloja kaivaa esille jostain kaapin perukoilta NO en. Koska jouluvalot ei näytä  kivoilta, jos muuten on sotkuista. Täällä on liikaa tavaraa, joka pitäisi haihduttaa valojen tieltä. Mutta kun ei huvita.
Mua huvittaa vain kävely, kahvin juonti ja ystävät. Ja ihan pikkaisen kuntosali. Ja lukeminen. Lasten halailu. (viime yönä kävin nostamassa kuopuksen parvelta alas ja kannoin viereeni nukkumaan) Kana-avokadosalaatin syöminenkin on kivaa. Telkkarin katsominen kaverilla myös. Intuitiivinen kirjoittaminenkin, mutta hitto kun se on vaikeaa. Miksi en tavoita sisintääni? Missä se on? Entä jos se lomailee jossain eksoottisessa kohteessa ja hekottelee, et siellä se pääminä pinnallisena keikkuu ilman aavistustakaan oikeasta itsestä.

Intuitiivisesta kirjoittamisesta puheen ollen. Ystävä puhui viikonloppuna jostain vastaavasta kurssista jolle minutkin pakottaa. Kertoi ensimmäisestä tehtävästä. "Mitkä viisi asiaa on ensi vuonna toisin" tai "mitkä viisi asiaa teet ensi vuonna toisin".
Heti iski paniikki. Niin hieno tehtävä, mutta niin vaikea minulle, joka on näköalaton ja jolta puuttuu mielikuvitus ja tulevaisuudenusko. (ja jonka sisin on siellä maailmanympärysmatkalla juomassa drinkkejä)

Oikeesti. Voiko mun viisi asiaa, jotka teen toisin olla jotain:
1.Viikkaan vaatteet kuivausrummusta suoraan kaappeihin, enkä jätä kodinhoitohuoneeseen lojumaan
2. Juon aamulla lasin vettä ennen aamiaista
3.Maksan laskut illalla enkä aamulla
4.hmmmm
5.niin hmmm

Katsokaa nyt. Toivoton minä.

Mutta ihana!

Intuitiota etsimässä

Vuosi sitten marraskuussa, mun ajatukset oli synkkiä. Puheissani olin ajamassa sillankaiteeseen harva se viikko. Kaikki tuntui synkältä ja raskaalta.
Nyt huomasin, että marraskuuta on jäljellä alle viikko. Marraskuu vain hujahtanut ohi ilman draamaa.


Mitä mä olen tehnyt? Käynyt salilla, kävellyt, kahvitellut kavereiden kanssa, kävellyt kavereiden kanssa, lukenut, yrittänyt kirjoittaa intuitiivisesti. Tiedättekkö miten vaikeaa se on. Ei mun intuitio halua jutella tai avata itseään. Joko mussa on olemassa vain tietoinen ajattelu (no höps) tai sitten mun sisin ei halua paljastaa mua minulle itsellenikään. Se voihkii vain "et sä mua kuitenkaan tajua ja sit vaan pahoitat mieles jos paljastan sulle, millainen paskiainen sisimmiltäni olen".

Olen käynyt jokusen inspiroivan keskustelunkin.
Yksi tyyppi kertoi alkaneensa kehittää itseään henkisesti ja fyysisesti. Alkoi urheilemaan määrätietoisesti sekä lukemaan aivoja stimuloivaa kirjallisuutta.
Mun aivoja stimuloi lähinnä naistenlehdet tällä hetkellä ja siitä ei hyvää seuraa. Pää täynnä parisuhteenhoitovinkkejä, jotka saa ärtymään.

Mä päätin inspiroitua tässä kohtaa lähinnä siitä fyysisestä kehittymisestä. Käyn salilla vaikken vieläkään innostu siitä. Teen tosissani sen mitä teen.
(Mutta totuus on, et edelleenkin käy niin et jos joku kaveri pyytää kahville, niin menen salin kustannuksella. Eilenkin luin facesta, että sisko on kotona. Paiskasin salikassin nurkkaan ja ajoin siskolle. Olishan se tylsää olla fyysisesti fitnessbabe, mutta yksinäinen.
Mut hei, kyllä mä siellä salillakin käyn. KYLLÄ!)

Yllärijuhlat ja muu elämä

Mihin tämä viikko katosi? Mitä ihmettä mä olen tehnyt? Ei voi tietää.

Viime lauantaina olin onnellinen. Rakas Kuopion ystäväni ja Sutkautus-Elisa järkkkäsivät  mulle yllätyssyntärit!!! Voitteko kuvitella? Mitään niin ihmeellistä mulle ei ole ikinä  tehty. Nähty vaivaa etenkin sen eteen, että keksivät ketkä ovat mun ystäviä, joita paikalle kutsua. Kiehtovaa erityisesti se, että järjstäjätkään eivät toisiaan entuudestaan tunne.

Jännittyneenä lähdin Helsinkiin ravintolaan, yhtään arvaamatta, keitä paikalle tulee.
 Amarillossa istuin tovin itsekseni, ennenkuin ensimmäinen saapui. Lopulta meitä oli paikalla kolme kaveria ja mun rakas sisko. Etenkin sisko oli ihana ylläri, en olisi arvannut että lapsenvahti järjstyy.
Suureksi surukseni yksikään läheisimmistä ystävistäni ei päässyt paikalle, eivät edes nämä juhlat järjestäneet kaksi. Mutta ajatus on tärkein! Olen superhappy!

Syötiin, juotiin ja naurettiin.
Siinä ne tärkeimmät!

Aamulla olin ihan hyvissä voimissa ja pääsin kaverini kanssa tunnin kävelylenkille jo kello 11. Kuinka hämmästyttävää se on?

Muuten tämä viikko on ollut outo. Olen vähän sisäisesti poikki, itkeskelen vähän väliä, ilman syytä. Telkkariohjelmat sen yleensä laukaisevat. Jostain tulee mieleen jotain ja kyyneleet tulvahtaa silmiin.

Eilen meinasi itkettää se, että wifi yhteys katkesi.  Pojille se oli erityisen suuri draaman aihe, Tänä aamuna sitä murehdittiin erityisen kovasti, mutta juuri ennen pahimman draamakuninkaan kouluun lähtöä netti palasi. Voi sitä iloa! Kannattaa kokeilla!
Mitä sitä ennen teki, ennen nettiä? Oliko ehkä jopa elämä?

Kuntosali ei ole minua kovin kovaa huudellut. Toissapäivänä olin salilla ja tänäänkin aion mennä. Toivon, että viikonloppunakin saan potkittua itseni treeneihin. Huomatkaa, into ei ole vielä herännyt. Ihan puhdas velvollisuus vielä!
Voisko siellä salilla olla edes komeita miehiä, joista ottaa mallia? (Ei, minä en katsele komeita miehiä, minä vain mallia otan, uskokaa pois)
Tai please, edes Antti Tuisku. Sitten kyllä kiipeilisin hymyhuulin porraskoneessa ja lauleskelisin kuiskaillen "peto on irti".

Nyt on irti vaan vanha nainen, se laiska vätystelijä.

Linjassa itseni kanssa

Eilinen oli yllättävän myrskyisä päivä.

Mä niin osaan tehdä kärpäsestä härkäsen, eli synttäreistä trombin. Miksi mä saan itseni lietsottua synkkyyteen ja kurjuuteen niin vaivattomasti?

Miksi eilen "kaikki" tuntui niin vaikealta ja kurjalta? Miksi riitelin lasten kanssa?

Monta kysymystä. Ensi  kuun aikana saan toivottavasti vastauksen näihin kysymyksiin.

 Sain illalla uskomattoman lahjan rakkaalta Kuopioon muuttaneelta ystävältä. "Kirjekurssin".

Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaaste

• ohjaa Sinua kohti tasapainoa ja syvempää ymmärrystä itsestäsi
• auttaa vähentämään sisäisiä ristiriitoja
• tuottaa oivalluksia ja itsetuntemusta
• antaa tietoa intuitiivisesta kirjoittamisesta henkisen kasvun välineenä ja
• opettaa tekemään kirjoittamisesta tavan, jota voit toteuttaa joko päivittäin tai tarpeen mukaan.

Hurjan kiinnostava aihe. Ja pelottava.

Mä mielelläni vähentäisin sisäisiä ristiriitoja, Haluan myös kirjoittamisesta tavan ja osin se on varmaan lahjan antajan ajatuskin.

Niin kiehtovaa,

Ensi viikosta alkaen kuuden viikon ajan, saan aiheita kolmen päivän välein, Aika paljon kirjoitettavaa ja ajateltavaa.

Jännittää!