Harhainen nainen

Mitä lie harhaista tekstiä olen eilen kirjoittanut. Leipomista, avoimia ovia, paljon lapsia? Ehei, äitiys on raskasta ja vaativaa ja huolia oli satakerroin vähemmän ilman lapsia. Niin olis hiljainen ja tylsä ja epävaativa elämä ilman noita elämän sulostuttajia.

En saa kyllä enää lehtiä lukea, etten lisää saa outoja ajatuksia. Lapsia, huoh... Pysykööt kodeissaan vaan kaikki.

Eilen oli muksa päivä noin muuten. Isoveli ja pikkuveli organisoi äidille aamiaisen ja koiran mukaan ottivat valkovuokkojen poimimismatkallekin. Mulle tuotiin sänkyyn junnun tabletti vihdykkeeksi. Yhden lapsen onneksi ja muiden kiroukseksi soitin Robinia.
Keskimmäinen ei osallistunut aamiaisjuttuihin. Puhisi vaan sängyssään väsymystä ja sitä muuta kiukkua, mitä on pullollaan.

Aamiaisen jälkeen mentiin mun mutsille, jossa oli sisko ja veli lapsineen. Ihan oli kivaa ja leppoisaa. Hieman matalapainetta ilmassa, joten osin oltiin aika blääh. Mutta oli mulla kivaa. Oikeasti. Kivoja ihmisiä mun perheessä monta.

Kotona oltiin hetki ennen anopin (Puhelu anopille alkuviikosta. "Tuutko meille äitienpäivänä syömään vai onko muuta ohjelmaa. EI mulla mitään ole, kun EI OLE kutsuja minnekään tullut. No nyt on , tervetuloa") saapumista ja vähän sen jälkeen palasi mieskin matkoiltaan. Grillattiin ja syötiin.
Leppoisaa sekin.

Tän aamun iloinen viesti facessa. Kuusikymppinen kaveri aloitti tän kehokuurin viikko sitten. Nyt se hihkui kadottaneensa pallean ympäriltä kahdeksan senttiä ja menettäneensä närästyksen ja yöhikoilun. "Olo on kuin Wurstilla Euroviisujen jälkeen".

Itse poikkesin kehokuurista viikonloppuna ja aamulla painoin tonnin. Huomenna ehkä en enää. Jos asialla nyt jotain merkitystä on. Mitä välii... (Anoppi eilen: "Kauheasti olet laihtunut, naamakin jo ihan kauhean pieni". Kuulitteko äänensävyn?)

Tänään vihdoin pääsen lenkille. Viikon tauon jälkeen. Ihan heti lähden, kunhan mies ovesta sisään astuu. Vaikka satais räntää, niin minä menen. Tarvitsen yksinäistä ulkoilmaa ja liikuntaa.

Olenko täällä muuten muistanut sanoa, sitä tärkeää elämänlaatua olettevasti parantavaa asiaa? Elämäni valo, mies, lopettaa matkaduunit ja pysyy kotimaankamaralla ja tässä talossa entistä enemmän. Ei tykännyt olla niin paljon ilman meitä. (no poikia) Aika lailla oikea valinta sanoisin. Kohta mulla pää hajois, kun yksin vääntäisin teiniintyvien kanssa.

Mutta kyllä, hyvä elämä. On!

Hei, meillä leivotaan

Eilen illalla luin Kodin kuvalehteä ja se oli pullollaan hurjan toimeliaita ja luovia ihmisiä. Mulle tuli olo, että tollaseksi mä muutun heti huomenna. NO en muuttunut.
 Muhun eniten kolahti kun luin jonkun naisen avoimista ovista, kaikki lapset oli aina siellä syömässä jne. Vaikka olenkin äkäinen ja hermoheikko, niin se ajatus mua viehättää eniten.
 Eilen vierestä seurasin ja neuvoin kun keskimmäinen kaverinsa kanssa teki pasta bolognesea. Uunibanaaneista ja suklaakastikkeesta selvisivät itse.

Tänään tein junnun kanssa jäätelökakkua huomista varten. Poika itse valitsi mitä tehdään. Mutta ei se siihen jää. Leivotaan tänään myös toffeekolmioita yhdessä.
 Ja tätä siis mietin. Entä jos meidän koti onkin se, jonne kaikki lapset kerääntyy leipomaan ja opettelmaan ruoan laittoa. Jos mä olen se, joka aina antaa siihen luvan.

Imelää oli, anteeksi. Mä niin rakastan sitä avointen ovien ajartusta. Onhan ne tähänkin mennessä sitä olleet. Nytkin täällä on omien neljän lisäksi viisi kaveria. Onneksi osa sentään ulkoileekin.

Eilen junnun bestis oli meillä hoidossa koko päivän. Ne oli mainioita, ulkoili kaatosateessa tuntikausia, koska se oli hauskaa. Kuivausrummussa sit kuivasin kaverin vaatteet.
Illalla kaverin äiti tuli hakemaan poikaansa ja ihaili mun uusia nojatuolin päällisiä ja ihmetteli aionko tosiaan heittää vanhat päälliset roskiin. Ne tosiaan on todella todella epävalkoiset. Hän halus ottaa ne kotiinsa ja testata saako puhtaaksi. Olin et WTF? Ei kuulemma ole kamala vaiva ja pieni korvaus et hänen poikansa oli meillä todellakin koko päivän.
 Olen silti kyllä hämmennyksissäni. Kyseinen kaveri on todellakin kotityökammoinen, mä olen sen rinnalla siisvousnatsi.
 (Hesarin äititestissä olin muuten äitinatsi, how nice)

Shoppailu, tuo naisen elämän kohokohta

Jeeejeee! Kävin kirpparilla katsomassa vieläkö ihailemani nahkarotsi oli olemassa. Oli se. Ei ollut kukaan halunnut. Miksi?
Mä sovitin ja ihastuin ja ostin.

Otin myös kuvia farkuista, vaihteeksi.

Elämäni kohokohta oli myöskin se, kun eilen ostin Ektorp nojatuoleiheni uudet päälliset. Vanhat valkoiset niin epävalkoiset kuin olla ja voi.

Ihanaa uutta on mulla!

Kolme kiloa laihempi

Meillä on isoilla pojilla uusi innostus. Toivon siitä pitkäikäistä. Ne luki Hellapoliisin lastenkeittokirjaa ja etsi reseptejä. Ne haluaa kokata. Eilen esikoinen teki kirjasta Pekonipastan ja köyhät ritarit. Tänään keskimmäinen aikoo tehdä pasta bolognesen ja uunibanaaneja. Heppu oli kyllä aamulla tosi pahalla tuulella ja oli sitä mieltä, että ihan tyhmä idea kokata ja miksi muka haluaisi. Ehkä se iltapäivällä on taas eri mieltä.

Eilen meillä oli esikoisen uusi kaveri kylässä ja se oli ihan että WHAT kun kuuli et esikko  aikoo tehdä ruoan. "Miksi sä teet? Saatko sä tehdä? Osaatko sä tehdä? Mä en saa, olen vaan munakkaan paistanut". Jotenkin siitä tuli hyvä mieli. Mun poika saa ja mun poika haluaa.

Olin kyllä hieman huono äiti. Lapsi tekee ruokaa ja mä en syö. Onneksi poika tietää että olen tälla kuurilla, taas, ja lupasi tehdä uudestaan noita ruokia, kun mäkin saan taas syödä. Sunnuntaina aion poiketa kuurista ja syödä kaikkea mitä pojat mulle leipoo ja laittaa. Eli kauheasti kaikkea. Odotan vesi kielellä.

Kuuri on ollut taas hämmästyttävän tehokas. On jännää miten tällä laihtuu, vaikka pudotettavaa paljon vähemmän kuin ekalla kerralla. En olisi uskonut.
Tänään mä saavutin sen painon, mistä olen koko ikäni haaveillut. Olen aina ajatellut, että tämä paino olis ok, ja se riittäis. Nyt kun olen täällä, niin mietin et josko pikkasen vielä. Eli musta on tullut juuri se nainen, joka on mua aina ärsyttänyt. Nainen, joka haluaa pudottaa kolme kiloa. Kun koko ikänsä on ollut se, joka haluaa pudottaa 20 kiloa, niin ei vaan voinut tajuta kolmen kilon haavetta. Et eihän se edes näy missään. Pilkka osui omaan nilkkaan, jos vielä kolme.
Pakkomielle se ei ole. Olen ihan tyytyväinen näinkin. Kun haen ne 30 tuuman Espritin farkut postista, saatan olla eri mieltä. Yhtään en tiedä onko se realistinen haave. Niihin mahtuminen. Kohta tiedän.

Mutta silti olen hieman että Vau. I did it!

Hih ja ping, taas

Ihmisten ei kuuluisi hankkia tavoitavaatteita, mutta kun halvalla saa jne. Huuto netistä, tuosta taivaasta, huusin äsken kympillä Espritin farkut kokoa 30. Kolmekymmentä! Nykyiset on 31 tuumaa ja sitäkin jo pidän pienenä. Miten uskallan ees haaveilla vielä pienemmistä? Iih ja hii!

Kehokuuria menossa toinen päivä ja tavoita saavutettu. Olen jo aika hih ja ping! Mun kuuluis tänään olla väsyneimpänä, mutta ei. Olen vaihtanut verhot eli silittänyt viidet verhot, pessyt lattiat, tampannut yhden superpölyisen maton varastosta. Vienyt kamaa kaatopaikalle ja Fidalle ja mitäs muuta vielä. Jotain!
Kohta haen varastosta pari kirppissäkkiä, neljä vuotta varastossa olleita HUOM ja katson mitä teen niillä. Kun en yhtään tiedä edes mitä siellä on. Kello jo yli yhdeksän, mutta puuska on päällä.
Ihan sairaan mahtavaa.

Äsken kävi kaveri iltakahvilla. Se on tokaa viikkoa Cambridge kuurilla. Söi pussiruokaa ja minä vieressä paistan oman kuurin ruokaa, kahta kanapihviä. Nauratti.
 Tänään kaiken kukkuraksi on Älä laihduta-päivä. Mut en mä varsinaisesti laihduta, enkä etenkään naisiin kohdistuvan paineen takia, mä haluan olla vaan HIH ja ping, ellette muista :)

Nyt varaston kimppuun!

Laihdutusta ruokaa ja pikkumustia

Mä aloitin taas kehokuurin. Muistelen aloittaneeni pari kk sitten myös, mutta NYT aloitin oikeasti. Mun motivaatio on sokerimussutuksen katkaisussa ja siinä hii, pim ja hop-olossa, missä olin tammi-helmikuussa. Olen viime aikoina ollut hieman flegu ja helposti ärtyvä, haluan taas sellaiseksi iloiseksi ja reippaaksi.
 Toki mä pikkasen haluan laihtua, mutta oikeasti vain pikkasen. Sanoin kaverille tänään, et mua oikeastaan pelottaa laihtua. Mitä kummaa sekin on? Kaverikin sanoi, et uskomatonta kyllä, multa ei voi yläosasta lähtee enää mitään, et nyt kaikki lähtee/pitäis lähtee vaan alhaalta. Juu, se sopii.
Muutama kilo pysyvästi pois ja jos se olis siinä. Sit vaan keskittyis urheiluun.
 (Yksi ystävä sanoi juuri et haluaa olla ihannepainon alarajalla, mä taas päinvastoin ylärajalla. Mutta toki se on ihmisen mallista kiinni. Jotkut olis ylärajalla paksuja, mä olisin ala-rajalla anorektikkomainen, luulen. Plus haluan painon, joka on helppo ylläpitää.)

Mutta oikeasti, haluan taas iloiseksi ja energiseksi. Eilen oli taas päivä helvetistä suoraan. Huusin vain näin etttä AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Oikeasti. Huusin vaan kovaa, ilman sanoja. Ai että lyhyt pinna. Tai ehkä äärimmilleen venytetty.

Jotkut päivät on!

Tänään mietin taas ääneen jotain muuta alaa. Kaveri pohti onko mulla taisteluväsymystä (monta vuotta vaihtuvia lapsia) vai onko se vaan sitä, et omat lapset on jo isoja ja sit ketuttaa olla "muissa" kiinni. Ehkä enemmän on kyse jälkimmäisestä. Nyt taas mieskin on ulkoisilla mailla ja mä en pääse urheilemaan moneen päivään. Siksi ehkä liikun liikaakin, kun on mahdollisuus.
Kolmas mahdollinen syy on kemia. Kaikista ihmisistä ei vaan niin paljon voi tykätä. Ei edes lapsista.
Lomaa odotan!!!

Mä olen äärettömän rakastunut mun uuteen takkiin, josta kuva siis edellisessä postauksessa. On vaan hieman vaativa vaate. On pakko meikata kunnolla, jos sitä käyttää. Räiskyvä pinkki yhdistettynä kalvakkaan naamaan ei ole ihan paras yhdistelmä.

Yksi aamu Dynastiassa puhuttiin kotivaatteista. Kaikki juontajat sanoivat vaihtavansa heti kotona rönttövaatteet. Koomikko Tina Fey on kuulemma sanonut et ennen neljääkymppiä ihmiset on samoissa vaatteissa, lähtövalmiina, kaiken aikaa, mutta neljänkympin jälkeen mukavuus voittaa. Koska mä olen se henkinen 27, niin ilmeisesti mun kotivaateaika koittaa vasta eläkkeellä. Mä en vaan osaa relata.
Yhden tutun pöyristykseksi sen sijaan osaan käydä kaupassa juoksutrikoissa, koska NIIN EI SAA TEHDÄ. Et voin mä joskus niihin jämähtää. Sentään.
Mun pitäis löytää jotkut tosi ihanat kauniit makeet rennot vaatteet, et voisin joskus olla rento, enkä aina farkuissa.
Kohta ehkä alan hengailla pikkumustassa, et tulis sitäkin käytettyä. Kuten yhden kaverin kanssa naureskelin, voisin kuvata itseäni pikkumekossa tekemässä jotain tylsää kotiruokaa.

Noniin, kattokaa nyt. En keksi mitään kirjoitettavaa. Haluaisin istua kaiket päivät bloggaamassa huikeita juttuja, mutta nyt ei ole huikeeta. Huoh!

Keskiviikkona mun pitäis olla ketoosissa, joten sit ehkä hip hop ja ping ja tsih-juttuja tiedossa. Odotetaan sitä.

Epäostolakko osa monta

Käytin junnun ja kaverin leffassa. Vieressä kirppari. Löysin niin hauskan rotsin, et pakko se oli kotiuttaa. Oottakaa kun näette kuvan. (Miksi sanon oottakaa, tuollahan se kuva on)


Vappu oli ihana myös. Sain ex tempore kutsun entisten hoitolasteni äidin bileisiin. Muutenkin oli kivaa, mutta julkkisasemani teki olon aika lämpimäksi. Porukka oli et "ai sä olet x, me ollaan kuultu susta niin paljon. Sä oot ihana."
 Aiheeseen liittyen. Luin aikanaan, kolme v sitten Anna-Leena Härkösen Onnen tunnin. Silloin en tykännyt siitä ja pidin sitä epäaitona. Olenko kokeneempi vai kyynistyneempi, mutta musta se oli todella aito ja rehellinen kertomus sijaisvanhemmuudesta.

Yksi juttu kirjassa kolahti erityisesti. "Kysyn taas kerran sen saman kysymyksen. Saanko olla oma itseni lapsen kanssa? Jokaista kirosanaa pitää vahtia, teeskennellä iloista vaikka väsyttää, leikkiä äitiä. Itse asiassa en tiedä olenko saanut olla oma itseni koskaan".

Tajuan tuon tunteen. Itse ehkä kyllä olen oma itseni, mutta koska se sisältää yllä olevaa, tunnen syyllisyyttä.