torstai 9. syyskuuta 2021

Arjen jakaminen

 Luin Trendi-lehden pääkirjoituksen ja tajusin miksen ole koskaan tajunnut tätä "haluan jakaa arjen jonkun kanssa"-juttua. 

Pääkirjoittaja oli joskus nuorena sanonut ystävälleen, että parasta suhteessaan on arjen jakaminen ja ystävää oli naurattanut. Nyt aikuisena pääkirjoittaja osaa sanoittaa mikä siinä on hyvää. 

"Ikuisen perjantain odotteluun auttaa, kun saa jakaa arkensa ihanan ihmisen kanssa. On helpottavaa jos toinen ottaa vastuulleen osan arjen runsaasta ja epäkiinnostavasta metatyöstä. Esim pohtinut millä muistaa läheisiä juhlapäivinä. Tai tietää vastauksen kyllästyttävään kysymykseen : Mitä tänään syötäisiin."

Toi on se juttu missä olen mennyt vikaan. Lähtökohtaisesti sehän olen minä, joka tekee ja miettii kaiken. Okei, reiluuden nimissä poikieni isä kyllä teki paljonkin mitään, etenkin silloin kun pojat oli pieniä. Mutta vuosivuosivuosikausia se olen kyllä ollut minä.

Ketään en voi tästä syyttää. Paitsi tietysti itseäni. Mä olen itse itseni tehnyt marttyyripomoksi. 

Eli tässä taas yksi syy miksi yksin eläminen on mulle helppoa. Eipä ole mikään muuttunut. 

Olen asunut tän vuoden yksin enkä ole kertaakaan vielä kaivannut sitä, että kotona olisi joku joka kysyisi miten päivä meni.

Näen itseni ennemminkin kysymässä kuinka sulla meni, haluatko kahvia, milloin haluat syödä, tekisinkö sulle iltapalaa, laitanko saunan päälle?

Olen kyllä osannut olla yksinäinenkin ja ärsyyntynyt somen parisuhdelätinöistä. Taas sorruin siihen, että luulen, että muilla on koko ajan ihanaa :)

Tyytyväisin mä olen siihen, että tiedostan etten kaipaa mitään tai siis ketään enkä yhtään haikaile treffailua. Lähinnä ällistyneensä mietin että kuusi vuotta sitten saatoin maksaa lapsenvahdille että pääsisin jonkun random tyypin kaa treffeille. Nyt olen kauhuissani kun mietin että MAKSAISIN siitä. Huh!


3 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Loistavaa pohdintaa. Mä kaipaan arjen jakamista, mutta en halua ihmistä, jota pitäisi passata (vaikka välillä passaus on kivaa, varsinkin jos se on molemmin puolista) tai liikaa ottaa huomioon. Uskon, että joku joskus solahtaa mun arkeen ja minä hänen, ilman isoja efortteja. Niin kuin luonnostaan ja helposti!

Rva Kepponen kirjoitti...

Minusta arjen jakamisessa on parasta se, että lähellä on toinen joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, joku jonka kanssa nauraa tilannekomiikalle ja huonoille vitseille, joku jonka kanssa puntaroida että teenkö nyt a vai b, joku joka sanoo "ei tuosta kannata ottaa kilareita", joku joka sanoo että onnistut ihan varmasti, joku jonka kanssa pähkäillä että mitä ihmettä keksittäisiin ruuaksi, joku jonka kanssa miettiä että mitä me korjattaisiin ensimmäisenä Suomen poliittisessa päätöksen teossa, joku jonka kanssa vätellä siivouta ja todetta imurointi voi odttaa ainakin viikon vielä, joku jonka kanssa lösähtää sohvalle Netflixin ääreen ja kömpiä yhdessä nukkumaan.

P kirjoitti...

Taru, mäkään en halua passattavaa, eikä kukaan miehistä ole lähtökohtaisesti sellainen. MÄ itse olen vaan ryhtynyt sellaiseksi joka palvelee. HIrveetä. TAi sit mun on vaan hyväksyttävä että olen hoivaaja.

Kepponen, aina kun kirjoitan näitä parisuhdevalituksia ajattelen sua (ja Marikaa), koska olette mun parisuhdeidoileita. Oikeasti.
Ihan varmasti mullakin on ollut paljonkin noita kuvailemiasi asioita elämässä, mutta nyt "yksinäisenä vanhuksena" selkeästi keskityn negaan, etten vaan kaipaisi turhaan jotain suhdetta, jota ei ole eikä tule. Ehkä pelko puhuu.
Mutta koska mallina on sinä ja Marika, niin toivoa on.