torstai 6. helmikuuta 2020

Tämä viikko

Sissus sentään sanon. Elämä kahden kaksivuotiaan kanssa on vähintäänkin kiinnostavaa. Ehkä montaaa muutakin asiaa. Tänään on pinna katkennut muutamaan otteeseen ja pohdin kauhuissani, että tällainenko mä olin silloin kun omat muksut oli pieniä. Kireä!
Höpisin näitä juttuja ystävälleni, jonka omat traumat heräs ja pyysi etten kerro enää mitään mun työstä. Hymiö. Voi olla että reagoin samoin sit joskus...  Milloin tämä joskus on, ei ole tietoa.
 Mutta onneksi yleensä olen voiton puolella. Elämässä ja työelämässä. Joohan?

Pikkuasioista sain kiksejä äsken. Mulla oli Elisalle kolme osamaksusopimusta. Tilasin niiden loppulaskut. Jatkossa puhelinlaskut on siis pienemmät. Kuulostaa niin hohdokkaalta.
Luottokorttilaskutkin yritän pienentää vikkelään, kun nyt on töitä ja tuloja. Pitää saada kuluja alas, kun kohta lähtee ne tokavikat lapsilisät elämää sulostuttamasta. (Montakohan kertaa mä tästäkin jaksan valittaa?)

Tänään käytin esikoisen autokoulun teoriakokeessa ja ensi tiistaina pääsen sitten inssiä seuraamaan takapenkiltä käsin. Ihan hirveää. Saattaa olla että jännitän enemmän kuin omaani. JA sitä jännitin törkeän paljon!
Jos kaikki menee putkeen, niin seuraavalla poikaviikolla mä en enää harrastuskuskaa. Mä itken onnesta, kun pääsen iltamyöhäkuskauksista.
Itken myös onnesta, kun toinen näistä taaperoista lopettaa yöheräilyt ja kiukuttelut. Nyt kun herää muutaman kerran yössä kuunteleen kiukkuitkua, niin tietää ikänsä. Ja pinnansa pituuden.
No, oon mä aamuisin onneksi ihan pirteä. Illalla vaan väsyttää entistä aikaisemmin. Kymmenen on jo mun latest, johon jaksan :D

Ruokajutuissa olin ensin ekstaasissa. Tein jauhelihakeittoa lounaaksi pienille. Mä pidin sitä saavutuksena.
Tänään onkin sit perhe ruokittu lidlin ranuilla ja hamppareilla. Huomenna ehken jaksa enää sitäkään.
 Ja hei, mistä tietää, että olen vähä väsy? Olen tänään syönyt patonkia, muutaman ranun ja puol levyä suklaata. Elämäntapamuutos hellitti tänään toviksi. Ehkä iltaruoka on jo normin mukaista. Tai ei siis ehkä, vaan ON.

Vaatehuoneprojektin ajattelin aloittaa huomenna. Jos mä läpikäyn vaatteita samalla kun ipanat leikkii viereisessä huoneessa. Olen ilokseni voinut jo käyttää t-paitoja, jotka ennen nuoli pintaa, mutta nyt asettuu ihan löyhästi aloilleen. Sanon tämän siksi, etten söisi suklaalevyn loppuakin puolikasta.

Tällainen viikko so far. Ei hohtohetkiä kovin montaa, mutta aikamoinen selviytyjä olen. Hyvä minä!

3 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

todella oot selviytyjä!
Mä en kestäisi taaperoikäistä muutamaa hetkeä pidempään (vrt. taannoinen tanhuepisodi mun blogissa). Enkä yhtään yöheräilyjä.

Mä yritän olla ajattelematta sitä, että viimeinen lapsilisä päsähtää tilille kait joulukuussa.
Ja yritän opetella sanomaan että "aikuiset lapseni" kääks.

Taru kirjoitti...

Todellakin olet selviytyjä, hurraa-huuto sinne :)

Mun esikoinen ajaa inssin 3,5 vuoden kuluttua,en voi uskoa, että se on totta ja mietin jo mistä siihen rahat??

Rva Kepponen kirjoitti...

Tässä iässä yöheräilyt ovat tuskaa, nostan hattua että kestät niitä pimahtamatta. Meidän keskimmäisellä on vatsaongelmia ja hän tulee aina välillä yöllä vanhempien makuuhuoneeseen sympatiakierrokselle. Mies ei herää ikinä, minä herään ihan vaan siihen, että poika seisoo ovella. Enää nykyisin en välttämättä saakaan heti perään unta. Heti aamulla tunnen kyllä sen, että unet keskeytyi.

Musta sellainen leikki-ikäinen lapsi olisi ihana. Voisin vielä kerran elää sen mielikuvituksen pulppuamisen, satukirjat ja lego-leikit läpi. Oikeasti en varmaan enää selviäisi päiväkotielämästä. Siitä että pitää koko ajan kytätä kelloa ja olla säntäämässä paikasta toiseen.