keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Telkkaritärpit, insta ja kyyneleet

Olen aloittanut uuden aamurutiinin tällä viikolla. Juon aamukahvia ja katson kännykältä tallennuksia Elisa Viihteestä. 
Tänään katsoin Miriam R:n dokumentin "Perfect selfie" loppuun. Aika kiinnostava aihe. Olivia Oras päähenkilönä oli hieman pelottava. Tai ei itse henkilö sinänsä, ehkä vaan vanhana ämmänä kauhistelen nykyteinejä ylipäätään. Etenkin tyttöjä, noita mulle vieraita hahmoja :D Myönnän, että mulle olisi aika kova paikka, jos mulla olisi teinityttö, joka töröttäis ylimeikattuja huuliaan instassa. Teoreettista toki tämä ajattelu. Jos  mulla olisi se teini, saattaisin lähinnä hekotella, et tollaisia tytöt on ja oltiinhan mekin jne. 
Dokkarin myötä tajusin miksi en ole instassa ja miksi se ei mua innosta mitenkään. Mä en tajua miksi mun pitäisi kiinnostua muiden kuvista paikoista joissa olleet, ruoista joita syöneet jne. Kyllä, facessa on tota samaa ja itsekin kuvia toki laitan, mutta siellä se on pienemmässä mittakaavassa. Ja yleensä  saatetekstien kanssa. 
Olen sanonut sata kertaa ennenkin, etten ole visuaalinen ihminen ja kuvista en saa mitään. Mä ihastun vain sanoihin. 

Katsoin myös ensimmäisen jakson ohjelmasta Paluu alttarille. Kovin paljon pyyhin kyyneliä katsoessani. Melkein yhtä paljon kuin pariskunnan vaimo. Liippas aika läheltä. Nopealla tahdilla pariutunut ja saanut kolme lasta. Suhde jäänyt vähän arjen ja lasten jalkoihin. 
Jälkiviisaana voi sanoa, että ehkä asialle olisi aiemmin voinut tehdä jotain. Mutta jossittelu on turhaa, kun tahto loppuu niin loppuu. 
Ehkä neuvonkin nyt muita: hoitakaa suhdetta, ottakaa yhteistä ja omaa aikaa, olkaa lähekkäin, katsokaa toisianne siilmiin, älkää poteroituko. Hyvällä tuurilla teiltä ei tahto lopu. 

Terapeutilta sain taas viisauden kuulla: rakastuminen on aivokemiaa, jonka vaikutus kestää vuoden. Sen vuoden aikana suhteesta pitää tehdä sellainen, että haluaa jatkaa yhdessä kemiallisen vaikutuksen loppuessa. Sen jälkeen pitää vain tehdä päätös joka  päivä, että tämän suhteen haluan ja tämän ihmisen kanssa haluan olla.

Nyt mä lähden salille. Voisinkin ekaa kertaa mennä känny mukana. Fillaroin ja katselen samalla tallennuksia. #urheilijaelämää



4 kommenttia:

Puolis kirjoitti...

Mäkään en niin välitä instasta, mutta mukana pitää olla että näkee mitä se teinityttö siellä hommailee. Naamastaan se kuvia laittaa ja itsetuntoaan selkeesti buustaa. Mun pitää käydä aina tykkäämässä sen kuvasta (jos en heti itse huomaa niin kyllä huomautetaan), mutta kommentoida en uskalla tai mä lennän kyllä hyvin nopeasti pois sen seuraajista. Kyllä meno on muuttunut paljon meidän nuoruudesta! Oi niitä aikoja :D

marikan polut kirjoitti...

Oot kyllä parisuhteen ytimessä nyt : "Sen jälkeen pitää vain tehdä päätös joka päivä, että tämän suhteen haluan ja tämän ihmisen kanssa haluan olla."
<3

P kirjoitti...

Puolis, joo lapsia on hyvä välillä vaklata.
Pelottaa tää nykyaika itseasiassa. Miten me ennen boostattiin itsetuntoa, kun ei ainakaan loputtomilla selfieillä :D

Marika, kiitos. KIITOS. Onneksi mulla on terapeutti ja sut, niin saan hyvää parisuhdeoppia :D

Rva Kepponen kirjoitti...

Olen samaa mieltä, että pitkä parisuhde on tahdon ja päätöksen asia, mutta tuota terapeutin lauseesta olen eri mieltä. Jos ihan päivittäin pitää päättää, että tämän suhteen haluan ja tämän ihmisen kanssa haluan olla, elämä käy ihan hirveän raskaaksi. Minusta elämän ja parisuhteen pitää myös rullailla välillä omalla painollaan eteenpäin ilman, että koko ajan pitää olla hartivoimin päättämässä ja tahtomassa.Toki sellainen peruspäätös pitää olla, että toimii parisuhteensa hyväksi eikä sitä vastaan. Siinä kohtaa kun on arjen hankausta ja toisen naama tympii, tarvitaan tahtoa hakea ratkaisuja.