Se on kuulkaas joskus hyvä, että lapset vähän sairastaa flunssaa. Jos Sutkautus-Elisan lapsi ei olisi kipeä, en nyt aamulla pääsisi sinne kävelylle ja kahville. Emme henkisen kaksoseni kanssa ole nähneet pariin kuukauteen ja selvästi minä tarvitsen tyylineuvoja ja Elisa neuvoa siihen, ettei banaanilaatikoihin pidä pukeutua.
Minä olen näköjään ollut kateissa. Mulla joko on paljon sanottavaa tai sitten ei yhtään mitään. Kadehtien vain luen muiden blogien kiinnostavia juttuja ja huokailen "pystyisinpä samaan".
Elämä ollut aikamoista aaltoa. En ole kauhean onnellinen tai seesteinen ollut. Hetkittäin toki hysteerisen hyväntuulinen.
Olen pakkomielteenomaisesti tavannut ystäviä, joita en ole aikoihin nähnyt. Kun tilaisuus tullut, olen paennut kotoa. Leffaan, syömään, kahville.
Kotona olen pakon edessä paljon, koen ahdistusta, jos en pääse välillä pois.
Ärsyttänyt että saadakseen taukoa, pitää poistua kotoota.
Ja toisaalta, nyt kun aamupäivisin saan olla yksin kotona, olen ahdistunut siitä ettei ole MITÄÄN.
Kuulostaa toivottomalta, eikös vaan.
NO, ei elämä pelkkää kurjuutta ole. Viime päivät olleet, joku kumma synkkämielisyys vaivannut.
Mutta sehän lähtee sillä, kun Elisan luokse hurautan. Lenkki ja kahvi ja syvällisen pinnalliset puheenaiheet...
Loppuun siteeraus uudesta suosikkikirjastani Pariisitar, missä ja milloin vain.
"Ole aina pantavan näköinen. Kun menet leipomoon sunnuntaiaamuna, ostamaan tupakkaa keskellä yötä tai kun odotat lapsia koulun edessä. Eihän sitä koskaan tiedä."
Näin seitsemän viikkoa vaille 45-vuotiaalle toi on hyvä tavoite!
1 kommentti:
Hei sä kirjotat!! Muista jatkaa nyt kun putki on avattu!! Puss
Lähetä kommentti