Kadonnut: elämä

Ihan oikeesti, täällä taas herännyt kermapersevinkuiitamarttyyrisurkearuikuttaja eli kpvimtsr tai joku.

Kaikki on hyvin, mutta en osaa olla enkä elää. En keksi mitään, en pysty mihinkään. En tajua miten kuuluis olla ja kuinka se tehdään.
Perhe on kiva, lapset on kivoja ja kilttejä, mutta en tiedä miten perheenä eletään.
Kaikki on jotain itsenäisiä  yksilöitä, jotka joskus täällä kohtaa.

Mä olen täystyöllistetty tavallaan, mutta aika vapaa ja tylsistynyt.

Sen lisäksi olen taantunut jossain määrin teiniksi, eli mua vastaan ei kukaan voi edes kapinoida, koska oon yhtä höhlä kuin teinitkin. Tai ne on vähemmän teinejä kuin minä.
Tänään just siskon kanssa puhuttiin, et olin paljon vanhempi, kun lapset oli pieniä. Nyt olen joko taantunut tai sitten vain palannut omaksi itsekseni. Epäkypsäksi olennoksi.

Mä haluan olla perheellinen, mutta haluaisin kyllä olla vapaakin. Kauhea tunnustus.

Tässä mielentilassa vaivun ärsyttävään fiilikseen: ei mua haittaa vaikka kuolisin, elämässä ei ole enää mitään odotettavaa.

Mulla on ollut kuitenkin takana kiva viikko ja kiva päivä, mitä mä oikein marisen.

Oon tällä viikolla nähnyt montaa kaveria. Parhaimpana kaikesta näin vanhinta ystävääni aivan liian pitkän tauon jälkeen, Oli taas hauska huomata kuinka mekin taannutaan hetkessä niiksi kaksikymppisiksi, jotka aina kikatti tuntikausia kaikelle.
Tänään oli about jokaviikkoiseen tapaani siskolla kahvittelemassa ja sekin aina piristää. Silti tässä vingun mukatylsää elämää.

Taas palaan vanhaan teemaani "olen parhaimmillani pienten lasten äitinä". Silloin aina tiesi mitä tehdä ja kun päivä päättyi, oli happy, kun sai hetken rauhaa, Elämässä oli rytmit ja säännöt ja lopussa kiitos seisoi.
Nyt ei lopussa seiso mikään. Etenkin nää viikonloput.... Päivät vaan jatkuu ja jatkuu ja kukaan ei mene nukkumaan ennen mua.

No this too shall pass, myös.

Huomenna varmaan nauran jollekin taas ja etenkin tälle vuodatukselle.