keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Esimerkkipäivä

Eilen mä taas muistin miksi olen onnellinen.
 Aamulla "työmenon" ajan olin ystävällä kahvilla jokaviikkoiseen tapaan. Herätin unisen kaverin, juotiin kahvia ja puhuttiin maailmasta.
Hieman ennen lähtöäni ystävä päätti tulla meille jatkamaan remonttia.

Ajoin kotiin, laitoin lapsen päikkäreille ja sitten ovella olikin innokas maalari. Meidän järkyttävän kulahtanut ja kolahtanut eteisaula sai pintaansa kauniin puhtaan valkoisen värin. Seuraavaksi yksi aulan seinistä tapetoidaan aika hulppealla tapetilla. En jaksa odottaa.
 Ystävä maalasi ja minä selvitin pyykkivuoria. Lapset alkoi tipotellen tulla kotiin. Kaikilla oli mukanaan kaaveri ja kaikilla oli asiaa. Koin hetkellisen onnen tunteen siitä, että olen kotona, että lapset tulee kotiin, missä minä odotan, että lapset voi mulle heti puhua juttunsa.
 Kaveri nauroi, että joskus tällainenkin päivä. Huomenna ehkä toivon että ne eksyis metsään pariksi päiväksi. Et pitääkö niiden koko ajan kotiin tulla. So true.

Sitten aloinkin jo huolestua koiran outa ulkonäköä ja käytöstä ja varasin eläinlääkäriajan.
 Esikoisen kanssa tehtiin ruokaa (esikoinen teki) ja mieskin palasi työmatkalta. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Astianpesukone oli seonnut heti kun mies oli lähtenyt ja olin jo toden teolla kyllästynyt tiskaamiseen. Eli wuhuu, kone tuli kuntoon. (Että sen takia miestä kotiin kaipasin)

Soitin yhdelle ystävälle, voisko hän millään tulla meille vahtimaan pienimmäistä, että eläinlääkäriin pääsen rauhassa. Mies kun viipyi kotona ehkä tunnin, kun lähti jo esikoisen kanssa lätkämatsiin.
Ystävä pelasti hädästä. Olen kiitollinen.

Eläinlääkärikeikkakaan ei ollut turha, joku allerginen reaktio koiralla oli. Piikki niskaan ja kotiin kyypakkauksen kanssa.

Kotona olin hetken, sitten piti keskimmäinen viedä harrastamaan. Ajoin kotiin, ruokin kaksiveen ja ajoin takaisin keskimmäistä hakemaan. Kotona kahdeksalta illalla eli vauhdilla pienin nukkumaan ja aloitin taistelun isompien saamiseksi sänkyyn. Ensin piti vaan mennä pihalle leikkimään ninjaa (poikien siis) ja tulla kotiin raivona, kun kaikkiin oli sattunut. Pakkoko oli siis tosissaan ninjailla.

Ihana päivä, mutta loppua kohti tahti kiihtyi. Joskus olen liian vähän.

3 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Kyllä tuo on niin parasta, että saa olla kotona kun lapset tulevat koulusta. Itse olen siinä vaiheessa ollut töissä, mutta meillä oli sopimus, että aina soittivat minulle kun pääsivät kotiin. Asia, josta työnantaja ei tykännyt yhtään, mutta en välittänyt. Lasten piti saada purkaa päivän jutut ja sitten pystyi taas olemaan rauhassa kotona ja töissä.
Teillä on onnellinen perhe, jossa kaikkien on hyvä olla!
Mukavaa loppuviikkoa!

marikan polut kirjoitti...

samoin: mahtavaa olla kotona /tulla kotiin suunnilleen samaan aikaan kuin lapset.

Tapahtui viikolla: vein yhden lapsukaisen hammaslääkäriin, toinen tekstasi "missä kaikki ovat, hirvee nälkä"
Kun tulin kotiin, ihmettelin että miksei syönyt jos kerran oli nälkä. Ei kuulemma huvittanut syödä yksin.

Kumma juttu, että päivissä tahti kiihtyy kohti iltaa. Jotenkin aika tiivistyy, vauhti kasvaa ja siihen omaan iltahetkeen on aina liian pitkä aika. Kumma poimu aika-avaruudessa?

P kirjoitti...

Sari, joskus luulet et olemme ihan onnellinnn perhe. Joskus luulen et olen sen onnettomin jäsen. TAi jaksamattomin. :)

MArika, poimupa hyvinkin. KAuhee kiire ja silti ikinä ei koita se nukkumaanmenoaika :)