Eilen oli myrskyä ja tyventä. Ehdin pomppia mielentilasta toiseen, hops vaan. Ensin intoilen tulevasta arjesta. Sitten asiasta ääneen miehelle puhuessa laskeuduin räminällä alas. Ei mun elämä muutu koulujen alusta mihinkään suuntaan. Samaa hengailua kuin tähänkin asti. Mitä nyt kuskaukset lisääntyy. Mutta muuten. Himassa himassa himassa.
Aloin miehelle hokemaan "keksi jotain positiivista, keksi jotain positivista". Löytyi sitä. Mä joka päivä luen ihmisten statuksista, miten karseaa mennä duuniin ja ah ja voi, miksi lomaan on vuosi jne. Mun elämässä ei käy noin.
Mutta ei mun elämässä olen kauheasti vaihteluakaan, kun ei vapaa ja työ vaihtele. (Huomatkaa, että tää on siinä nuivassa mielentilassa ajateltu. Heti kun säpisen hieman, niin näen tän asian ihan eri lailla. Mutta kyllä, on tässä kotona olemisessa huonot puolensa. Olenkohan mä tipahtanut yhteiskunnasta ulos?)
Tohon aiheeseen liittyen, juttelin eilen bioisäni kanssa, jota ei missään tapauksessa isään pidä sekoittaman. Mulla on hämärä mielikuva, että joku vuosi sitten bioI odotti eläkkeen alkua. Eläke alkoi ja puolessa vuodessa tuli mitta täyteen. Alkoi tekeen töitä vanhalle työpaikalleen. Vuoden alusta bioI vakinaistettiin vanhaan työpaikkaansa. Ikää ihan ihan kohta 70 v. How cool!
Eilen angstasin myös painosta. Viikon laihdutin ja yhden ainoa lauantain aikana sain pudottamani kilot takaisin. WTF? Eilen palasin kuitenkin normiruokavalioon, paitsi että söin yhden paahtoleivän iltapäivällä. Podin suurta tuskaa ja morkkista sen yhden viipaleen vuoksi. Oikeasti. Kostoksi sitten kaahasin kauppaan puoli ysiltä illalla suklaata ostamaan. HAHAHAH, siitäs sait! (Kuka sai, kenelle kostin? Paahtoleivälle kai?)
No suklaata syöden jumituin taas nojatuoliin (Ektorp, Ikea) nauttimaan Teho-osasto putkesta. Miten se voikin olla niin ihanaa? Mun elämän suuri ilo.
Siinä katsoessa muistelin miten erityinen suhde mulla on tehariin. Kaksi kertaa olen sen katsottuani mennyt synnyttämään.
Kolmannella kerralla Tehari oli tauolla ja synnytin poikkeuksellisesti muutenkin alkuillasta jo, mutta mutta....
Olin tehnyt alkuillasta raskaustestin ja odotin malttamattomana miestä kotiin. Kun mies saapui, olin tosi cool ja ihan normisti alettiin katsomaan Teho-osastoa tallennukselta. Ohjelman alkumetreillä päähenkilö kertoo toiselle päähenkilölle, että ne saa vauvan. Mun oli pakko sammuttaa ohjelma ja hihkuu et "Niin mekin". Nyt mä odotan malttamattomana törmääväni siihen samaiseen jaksoon. Kun en yhtään muista ketkä alkoi odottamaan silloin. Saatan kyyneleen tirauttaa.
Mun tutuille on syntynyt ihan kamalasti vauvoja viime päivinä. Kuukauden sisällä neljä vauvaa. Ihanaa. Erityisen ihanaa ettei mulle. Vielä erityisemmän ihanaa, että näillä helteillä mulla ei ole vauvaa.
Kamalaa, musta on tullut just sellainen ihminen, joita inhosin kun aloin kolmatta lasta odottamaan. "Ootsä hullu, kolmas? Onneksi sulle eikä mulle? Saat tulla kylään vauvan kanssa, mutta et enää taaperon."
En mä kyllä noin kamala ole. Mä vaan täällä jupisen, että onneksi en minä, vauvan äideille hihkun että "iih vauva". Olen kyllä oikeastikin sitä mieltä. (Mutta onneksi ei mulle)
1 kommentti:
Noi paahtoleipäkostot on tuttuja mullekin. Millä niistä pääsisi eroon?
Ihanaa, että sullakin on vauvoja lähipiirissä! Ja kuinka ihanaa on luovuttaa vauva vanhemmilleen, kun lähdön hetki koittaa. ;)
Nyt, kun omat lapset on sen verran isoja, ettei sellaista perushoidon tarvetta ja säätämistä enää ole, niin sille altistuminen esim. hoitamalla sukulaisten pienempiä lapsia tuntuu välillä tosi intensiiviseltä ja rasittavalta. Ja sitä huokaisee helpotuksesta, kun pääsee taas oman poppoon rauhaan.
Sitä ihminen sopeutuu niin kovin nopeasti muuttuviin elämäntilanteisiin, etenkin helpompiin, että sitä ei käsitäkään, miten jotakin työläämpää ajanjaksoa jaksanut ihan joka päivä pitkän aikaa. Siis vaikka se ajanjakso olisikin ollut kuinka ihana!
Lähetä kommentti