Niin on parhautta

Pakko oli otsikkoon laittaa toi hieman inhoamani sana. Parhaus. Mutta on ollut sitä lajia niin, että marraskuun jaksaa.
"Kaikkihan" jo tietää, että lauantaina olin suuressa cityssä Sutkautusten, Ilon vuoden ja Oman katon alla kanssa. Etukäteen arvelin, että ekatreffit on upeat, mutta että NIIN upeat. Miten voi "vieraat" olla niin tuttuja, niin hauskoja, niin viisaita. Miten voi viihtyä niin hyvin? Miten voikin olla niin epähiljaista?
 Oli siis äärettömän hauskaa. Ja hurjan inspiroivaa. Me saatiin huippuideoita etenkin rohkelta Katjalta, joka teki irtioton ja kannustaa muitakin siihen.*

Okei, tän avulla ei oikeasti marraskuuta jaksa. Ihan vain siksi, että kun on maistanut hauskanpitoa yltäkylläisesti, tavallinen elämä tuntuu niin noh, tavalliselta.
Sen päätöksen tein, että useammin on otettava itselleen näitä puolipäivävapaita. Täytyy nähdä muitakin ystäviä, kun niitä, jotka lähellä asuu.
Varmaan muut painii saman ongelman kanssa. Illat on niin lyhyitä, ettei ehkä tule kyläiltyä kenelläkään, joka asuu yli puolen tunnin matkan päässä. Yhteydenpito jää Facen ja puhelimen varaan. Mutta onneksi edes niiden.

*Me tehdään se Yök en syö" tv-ohjelma!!!! (Muistakaa se hyvät rouvat.)

Elisan kanssa me kirjoitetaan kirja (Tuula kuvaa) Pienen pieni ongelma on vaan se, et mistä me se kirja kirjoitetaan. Et vinkkejä vastaanotetaan.

Oi, nyt mä tulinkin taas niin säihkyvän innostuneelle tuulelle. Hihkun kohta keittiössä sosekeittoa tehdessäni.

Jk. En päässyt vaaleissa läpi, mikä ei lannistanut. Päätin jatkossa tehdä asioita, joista olen heti alkuun hurjan innostunut. Ja voihan se olla ett neljän vuoden kuluttua se politiikka innostaa hulluna. Mutta ennen sitä joku muu.

Vahva ja seesteinen

Äiti soitti tänä aamuna synttärionnittelupuhelun. Kysyi miltä tuntuu täyttää vuosia. Sanoin ekat mieleentulevat sanat: vahvalta ja seesteiseltä. Vaikka se oli tavallaan vitsi, niin jossain määrin se oli myös totuus.
 Uusi (hetkellinen) vaihe menossa. Vahva itsenäinen seesteinen ja upea :)

Ystävän kanssa juteltiin tänään tatuoinneista ja aarrekartasta ja pintarestista. Mietin mitä haluan ja mieleen tuli sana Rohkeus. Se multa puuttuu. Haluan olla rohkeampi. Kaikessa.

Ostin itselleni kimpun ruusuja. Mun ainoa lahja! Mies on poissa, joudun lahjomaan itseäni. (onneksi olen vahva ja itsenäinen)

Tapahtui aamulla

Junnu kaatoi jugurttia pöydälle. Meinasi ottaa talouspaperia putsatakseen pöydän. Sanoin että kannattaa ottaa kostea rätti, sillä on helpompi putsata. Junnu hankaa rätillä jugurttia ees taas ja marisee, ettei ole yhtään helpompaa. Mies on samaa mieltä. Mä otan rätin ja äkäisenä murisen, etteikö kukaan osaa edes pöytää pyyhkiä, edes isä. Mies hekottelee, et "osaan mä, katso vaikka". Tarkoittaen siis sitä, että on ottanut vaimon, joka sen pöydän pyyhkii.
Kaikki nauroi, mä meinasin itkeä...

Siis oikeasti!

Joku teistä viisaista kerran sanoi, että ehkä lapset tosiaan pitää OPETTAA siivoamaan, ei ne sitä muuten opi. Näin se varmaan on. Meilläkin isotkin pojat luulee, että rätti jätetään litilitimäräksi, kun sitä käytetään. Pitänee aloittaa siivouskurssi. (kunhan se mun sisko ensin opettaa mut ensin siivoamaan)

Asiasta iloisempiin. Vierumäestä se alkoi. Vyötärön kutistuminen. Miinus neljä senttiä.
(Siitä asiasta en edes ala puhumaan, et lantiosta niiden senttien kuuluisi lähteä. Mutta miksi ihminen laihtuu aina ensin niistä tuhannesta paikasta, mistä ei tarttis ja vasta viimeisenä, vuosien kuluttua, sieltä mistä pitäisi. Näytän varmaan kohta oudolta. S-kokoinen vyötärö ja XXL-kokoinen lantio. Saattaa olla et nilkatkin on kohta paksummat kuin se vyötärö)

Kuinkakohan paljon voi ihmisen itsetunto laskea, kun hyvä ystävä sanoo "en tiedä ketä äänestän kunnallisvaaleissa vai äänestänkö ketään." No kiitti. Ei siinä sitten mitään.
 Mä tiedän etten ole ehdokkaista parhain  tai millään muotoa huippulaatuinen. En osaa teemoistani sanoa sen kummempia, kuin että haluan ettei päiväkotien ja koulujen oloja tehdä entistä huonommiksi niin lapsille kuin henkilökunnallekaan. Toivon myös samaa kuin neljä vuotta sitten; sitä että ihmiset saisivat apua helpommin ja nopeammin. Tai ylipäätään ollenkaan saisivat apua.

Blaah ja blääh!

Muuten elämä on ihan upeaa. Megalomaanisen kamala keuhkoputkentulehdus on loppumaisillaan. Ajattelin tänä aamuna mennä hieman urheilua kokeilemaan. Pienimmän lapset on liesussa ja mulla on huimat kaksi tuntia vapaata.

Eilen otettiin suuri askel meidän elämässä. Päästin keskimmäisen pojan isoveljensä kanssa kahdestaan uimaan. Pyöräilivät uimahallille, mikä jo se on keskimmäiselle velttoilijalle suuri urakka ja sitten uivat kunniakkaasti. Ehjinä palasivat kotiin, kaikki tavarat mukanaan. Oi suuri uusi elämä
Keskimmäinen näytti yhdessä illassa kasvaneen. Ihan oikeasti. Illalla totesin miehelle pojan olleen poikkeuksellisen seesteinen sen jälkeen kun päätettiin koiran hankinnasta. Mies oli samaa mieltä. Ajatelkaa. Jo ajatus koirasta rauhoittaa ja tasoittaa lasta.

Tee jotain, äläkä ainakaan valita

Ystäväni kävi parisuhdeterapiassa. Hän sai terapeutilta neuvon: Joko hyväksyt ongelman tai sitten eroat. Ja jos hyväksyt, niin älä koko ajan valita". Jotenkin näin se meni.
Musta se oli todella fiksu, mutta vaikea neuvo.

Terapeutin antamaa neuvoa voi helposti soveltaa muuhunkin elämään. Vaihda työtä, jos nykyinen työ tekee onnettomaksi. (helpommin sanottu kuin tehty)
Lakkaa valittamasta kiloista, jos et aio tehdä laihtumisen eteen mitään.

Minkä neuvon voi antaa mulle, joka riitelee lapsensa kanssa liian paljon? Olen kyllä yrittänyt tsempata. En lähde mukaan jokaiseen kitinään ja kehun odottamattomissa tilanteissa. Esim. eilen aamulla kiitin poikaa kivasta aamusta. Hän oli herännyt hyvällä tuulella eikä kertaakaan aamun aikana saanut hepuleita.
Iltaisin kiitän hyvästä päivästä "Jee vain yhden raivarin päivä, ihanaa"

Tein muuten Elämä pelissä-ohjelman nettisivuilla V-käyrä testin. Mun käyrä oli vain 10. Vain. Voi olla, että tulos olisi ollut huonompi jos kysymykset olisi olleet erilaisia. Tiesin kyllä olevani aika leppoisa tyyppi, mutta testissä tajusin etten tosiaankaan ole kauhean äkkipikainen tai pitkävihainenkaan. (Lasten mielipidettä ei kysytä. Niiden kanssa en ole yhtä leppoisa, kuin muiden ihmisten)

Tilasin itselleni myös niiltä sivuilta valmennusta. Sieltä tulee viikoittain meilejä, joissa annetaan vinkkejä esim. lasten kanssa olemiseen. (kiinnitä huomiota hyvään käytökseen, älä huonoon)

Kohta olen kuulkaas ihan nollakäyrällä, lähes zen...

Nyt on näin!

Taas saan harrastaa positiivista ajattelua niin rutkasti että. Hyvää treeniä kuulkaas.
 Eilen sain varattua itsellenikin lääkäriajan kun kerran lapsenkin jouduin lekurissa käyttämään. Menin positiivisena crocseissa ja villasukissa lääkärisedän luo. "Kortisonia kipeään jalkaan, kiitos". Lääkärisetä tutki ja tuli siihen tulokseen, että ei mulla olekaan nivelkipeä vaan joku luu tai joku, en muista, ja diagnoosi Mortonin tauti. Hoito korotettu pohjallinen ja matalat kovapohjaiset kengät leveällä lestillä. Arvaas kuka saa myydä kaikki juuri hankitut korolliset kenkänsä?
Lääkärissä yritin olla et jees jees, tyhmää, mutta tällä mennään ja pahempaakin voisi olla. Setä nyökytteli ja sanoi et onneksi ei ollutkaan reuman pahenemisesta kyse.
Illalla kun jalkaa särki ja juili, iski todellisuus. SIIS joudunko mä oikeasti elämään tän säryn kanssa forever? Entä jos ei pohjalliset ja kenkien vaihdot autakaan? Mitä jos joudunkin leikkaukseen? (5-6 viikkoa kipsi jalassa) Miten mä saan hemmetin kipeän selkäni kuntoon, jos vielä pitkään kävelen väärin? Kauheasti kysymyksiä, ei vastauksia ollenkaan.

Työhön tää vaikuttaa siten, että joudun ilmoittamaan, etten ota vauvoja meille hoitoon ainakaan siihen asti, et olen kunnossa. En lapsia kantamalla aio huonompaan kuntoon mennä.

JA juu, arvatkaas mikä mau eniten raastoi? No se, et sairaus on keski-ikäisten naisten tauti. Yrittääkö mun kroppa kettuilla mulle? Kymmenen päivää 42-vuotis synttäriin ja saan siis virallisen keski-ikä leiman itseltäni lahjaksi. Just joo!

Flunssan tyyppisessä taudissakin olen nyt kolmatta päivää. Ääni poissa ja paikat kipeinä, hieman kuumetta. Mutta onko ollut lepoa mulla? Ei! Aikamoista ohjelmaa ja ramppausta ollut mulla. NYT on onneksi muutaman tunnin vapaa, kun kaikki lapset on poissa. Piti vaan maata sängyssä, mutten sitten osannutkaan. Epämääräsitä haahuilua. Kaappien siivouksen harkintaa. Haluan tehdä Kepposkat ja käyttää kaapista kaikki vaatteet, keksiä uusia yhdistelmiä ja korutkin kaivaa esiin. Pynttäytymistä tiedossa. Kunhan siis jaksan aloittaa...

On muuten yksinäinen olo täällä blogissa. Kaikki on hiljaa, kukaan ei kommentoi. Onko kommenttiboksi rikki? :)

Jos leipoiskin taas pullaa. Eiköhän pulla piristä päivää!

Aarrekartta

Taas aarrekartta-jutut pompahtelee silmiin joka paikasta. Otan sen vinkkinä siitä, että mun pitää päivittää haaveeni.
Sain kyllä naurukohtauksen eilen illalla kun luin Me naisista aarrekartan tekemisestä. Siinä toimittaja teki karttaa, johon tuli onnellisen näköinen parisunta koira sylisään. Toimittajalle sanottiin, että kannattaa varoa mitä kuvia laittaa, niillä on taipumuksena toteutua. Et jos ei halua koiraa, niin ei pitäisi laittaa koiran kuvaa karttaan. Palasin mieleen mun oma kartta. Siinä oli iso kuva ihanan rennosta olohuoneesta. Laitoin sen kuvan, vaikka kuvassa oli myös iso karvainen koira. Hmmm.... Olisko kannattanut??
Mutta tulipa testattua kartan teho. Nyt täytyy suunnitella uusia haaveita huolella. Hyvin hyvin huolellisesti. Onpa syy lueskella lehtiä tänään.

Tällä viikolla olen ollut ihan pikkiriikkisen kipeä. Sen verran, etten ole urheilemassa käynyt kuin ma ja ti. Nyt kuulostelen oloa, uskallanko mennä aamulla RVP.jumppaan. Siitäkin lajista luin eilen lehdestä. Vaikka ei ole olemassa täsmä laihdutusta, niin kyseinen jumppa voi hyvinkin muokata paremman farkkukropan. Tiedotan tuloksista. Olenhan jo parissa viikossa käynyt Rvp:ssä (reisi-vatsa-pakara) viisi kertaa.

Mies lähtee tänään vaihteeksi työmatkalle. Pitäisi keksiä viikonlopun aktiiveja mulle ja pojille. Entä jos laitan nekin tekemään omaa aarrekarttaansa. Tulisko sinne muita kuin lelukuvaston kuvia?
No, ehkä jokunen koiruuskin. Keskimmäinen eilen oli kaverilleen selostanut että HÄN saa oman koiran. Sanoin että ei se nyt ihan yksin hänen ole. Poika vastas "no ei olekaan, mutta mä siitä olen päävastuussa". Aika hyvin se sen tajuaa itseasiassa. Tuleekohan siitä vastuullisempi tyyppi kuin nyt?
 Eilen taas otettiin niin isosti yhteen illalla, et teki mieli repiä tukka päästä. (omasta) Mä tiedän olevani idiootti, mutta ihan oikeasti on NIIN rankkaa elää lapsen kanssa, joka on koko ajan hapan. Ja traaginen.
Nyt volinan aihe oli se, et hänellä ei ole perheessä saman ikäistä seuraa. Sanoin, et "veljes on sua vuotta vanhempi". "Joo, mut veli on tyhmä ja mä en tajua sen juttuja". (SÄ olet tyhmä ja kukaan fiksu ei tajua sun juttuja. Toim.huom) "Pikkuvelikin on vaan ärsyttävä". Siitä kommentista mä suutuin taas, koska pikkuveli ihailee veljeään ihan sikana ja säihkyy onnesta jos saa siltä huomiota. Selitin pojalle, et jos se puhuis ihmisille ystävällisemmin niin ehkei tulis niin paljon yhteenottoja.

Aamiaspöydässä aloitti sitten junnu marinan, "Miksi AINA isoveli änkeää mukaan, kun minä haluan tehdä isin kanssa jotain kahden"? Mies yritti selittää, et ei se veli änkeä mukaan vaan hänet otetaan mukaan koska hän on veli ja isin poika. Mutta jostain syystä junnu ei suostunut tajuamaan.
Mikä näitä ipanoita riivaa? Yhtäkkiä ne on mustasukkaisia toisilleen ja mukamas inhoavat toisiaan. Onko sisarukset aina tällaisia? (on)

Hieman uuvuttaa ajatus viikonlopusta. Ja syyslomaviikosta...

Mutta nyt on perjantai aamu vasta ja mä päätin mennä urheilemaan. Sen jälkeen saan hetken nauttia miehen seurasta ennen työmatkaa. (Huomaatteko, mä sanoin nauttia. Kyllä! Kriisit taas kriiseilty)