Rehellinen palaute

Mä olen ihminen, joka ei pidä rehellisestä palautteesta. Siis itseään kohtaan. Poikkeuksena sellainen hyväntahtoinen toteaminen ystäviltä, jotka tykkäävät minusta ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.
 Tänään sain hyväntahtoista palautetta. Sen antaja ei varmaan itse tajunnut antavansa palautetta, kylläkään.

Marisin keskimmäisestä.  Kuin se on ajanut mut taas hulluksi marinallaan ja huokailullaan ja ja ja. (Ja huom, marisija on mökillä kuudetta päivää, ilman mua)
Ystävä totesi: teillä on niin paljon yhteisiä luonteenpiirteitä, että varmaan sen takia on välillä vaikea tulla toimeen.

Niin. Niin se kai on.

Mieskin tässä yksi päivä rauhoitteli mua, kun ITKIN keskimmäisen yöllisiä tekstiviestejä; "kun se nyt kuitenkin on yhtä dramaattinen kuin sinä, niin mikset sä ymmärrä sen dramaattisuutta".
 No siksi. Samasta syystä kuin en kestä muiden pahantuulisuutta. Mä itse tiedän mikä vaivaa ja mitä ajattelen, muista en tiedä.
Itse tiedän etten ole hyppäämässä junan alle, muista en voi olla varma.

Kun nyt luonteesta puhutaan, niin puhutaan tästäkin hauskasta palautteesta. Tämä uusi kaveri, joka mut jo perheen nuorimmaksi lapseksi epäili, sanoo mun olevan ihan italialainen.  Ja se tietää italialaisuudesta, kun oma mies on sisilialainen.
Pariin otteeseen siitä mainitsi jo aiemmin, mutta perjantaina olimme hänen ja miehensä kanssa terassilla ja siellä  jotain selitin ja kaveri purskahti nauruun ja sanoi miehelleen "kato nyt, eikö se ole ihan italiainen". Ja totes mulle koko viikon puhuneensa miehelleen vähän väliä, että olen niin italialainen että.

Mä olen siis syntynyt väärään maahan. Mua ymmärrettäis varmaan muualla paremmin. No ei, mulla on lähellä kasoittain ihmisiä, jotka ymmärtää mua ehkä paremmin kuin minä itse. Ja jotka useimmiten kestää mua.

Mutta nyt on pakko vaahdota siitä, kuin ihana viikonloppu mulla oli. Lapset lähti ex tempore mun vanhempien kanssa mökille (eka ja vika kerta, veikkaan) ja minä jäin miehen kanssa kahden kotiin. OLI NIIN IHANAA.
Perjantaina fillaroitiin terassille, jossa sitten nää uudet kaveritkin tavattiin. Oli hauskaa. Lauantaina nukuttiin pitkään eikä tehty mitään hyödyllistä. Iltapäivällä kaveri soitti pitävänsä bileet, tervetuloa. Meitä oli viisi pariskuntaa kaverin pihalla syömässä ja juomassa ja juttelemassa ja oli mahtava ilta.
 Sunnuntaina nukuttiin taas pitkään eikä vieläkään tehty mitään hyödyllistä. Iltapäivällä pyöräiltiin suosikkikahvilaan juustokakulle.
Ihan täydellistä.

Eilisen nukuin. En millään pysynyt hereillä. Onneksi en joka viikonloppu biletä kahta päivää. Vaikka oishan se aika kivaa...

Syntymäjärjestyksestä

Mua on viikon vaivannut keskustelu, joka käytiin kaverin ja uuden kaverin kanssa. Uusi kaveri kysyi, ollaanko me missä kohtaa sisarusjärjestystä. Mulle jatkoi heti perään, et "sä olet ainakin perheen nuorin". Kun sanoin olevani esikoinen, kaveri sanoi "mut kun olen ihan varma että olet nuorin".
 Vanhaa kaveria nauratti ja se sanoi et "on toi vanhin, ihan kunnolla vanhin, mutta se on aloittanut elämänsä vasta aikuisena". Hyvä analyysi.
Me itseasiassa kaikki kolme ollaan esikoisia ja ihan erilaisia. Vanha kaveri on ihana, hillitty ja hallittu, mutta sellaisella särmällä kivalla tavalla, ei missään tapauksessa tylsällä. Nuorena kaveri on ollut kuulemma ihan karmea. Siis hirviöteini, joka karkaili ja teki kaikkea kamalaa. Mä taas olen ollut tosi kiltti ja kunnollinen. Ja koska olin niin kunnollinen ja vastuuntuntoinen, lopetin fiksuuteni kotoa muuton jälkeen. Mä jotakuinkin synnyin uudestaan. Olin niin kauan ollut kiltti, etten enää kestänyt varmaankaan. En tiedä.
Mutta totta, mä varmaan vaikutan pikkusiskolta ja lelliprinsessalta. Sitä nyt kukaan ei sanonut, minä vaan. En tajua mistä se on tullut. Siitä asiasta en oikeastaan ole kovin ylpeä. Mun rakas pikkusisko on aina mun pikkusisko, mutta jo 16 veenä naurettiin et usein meillä molemmilla oli se tunne, että hän on mun isosisko. Ja hmmm, mä olen 8,5 vuotta vanhempi.
 Olen huolehtija ja huolenpitäjä, mutta jostain syystä musta on ihan kivaa ja oikeutettua, et mua kohdellaan prinsessana, jota pitää hoivata. Tai jotain sinne suuntaan. Kamalaa ja noloa.
 Mutsille ei tulis mieleenkään mennä siskolle siivoamaan, mutta meille kyllä. Aah, kauheeta. Ja ihanaa.
Mieskin antaa mun olla tällänen kakara eikä vaadi muuksi muuttumaan. Ja olenhan mä siis kunnollinen ja vastuuntuntoinen kuitenkin.

Mutta kun aina välillä tulee mietittyä millaisia omista lapsista tulee aikuisena, niin ei ilmeisesti ainakaan sellaisia kuin ne on nyt. Todennäköisesti itsensä vastakohtia???

Niille pitäisi varmaan antaa kunnolla tilaa, ettei ainakaan kapinamielessä kunnollisuuttaan pilaa aikuiskapinalla?

Moni ihmettelee meidän eskoista, joka on sovittelijaluonne. Yleensä kun keskimmäiset on sellaisia. Voisko selitys olla se, minkä joskus luin lehdestä. Jutussa puhuttiin, että aina kun perheeseen syntyy uusi lapsi, niin sille tulee se persoonallisuus, mikä perheeseen mahtuu. Meillä se vois mennä siis niin, että kun keskimmäinen oli tilaavievä vauvasta asti, niin esikoinen (1,4v) sen sijaan sai kehittää itselleen leppoisan sovittelijan luonteen. :D

Mutta nyt on suuri ihme mun elämässä. Isot pojat lähti äsken mökille, huomenna lähtee kuopus ja hoitolapsikin lomille, niin minä ja mies jäämme kahden. Kahdestaan kotona koko viikonloppu!!! Eka kerta ikinä. Oikeasti.
Mua hieman jännittää, arvasitte varmaan. Säälittävää.

Pikkuasioista

Voi antakaa mun kaikki taas kestää. Keskimmäinen harmittelee, kun hänen bestiksensä ei voi olla hänen kanssaan nyt päivällä. Kymmenenvuotiaan pojan pitää olla kotona vahtimassa koiranpentua ja yläasteelle menevää isoveljeä. Et veli muistaa piikittää insuliinit sun muuta. Ja tämä perhe on sellainen, et heille ei saa tulla ketään kavereita jos vanhemmat on poissa. Hauskaa kesää ja elämää heille vaan.
Olen niin niin niin kiitollinen, et mun pojat on niin täyspäisiä, että meille saa tulla porukkaa vaikken olisi kotona. Itseasiassa eilen meille tuli junnun viisi kaveria (viidennen kohdalla junnun jo kysyi pitääkö kaikkien olla meillä) ja mä lähdin kotoa karkuun. En siis jäänyt vahtimaan. (Esikoinen osaa vahtia, jos tarvetta tulee, mutta kuten sanottua, mun lapset on täyspäisiä)

Toi perhe on kyllä niin outo. Jotkut varmaan muistaakin mun kirjoittaneen rouva H:sta ja hänen kolmesta pojastaan. (Rouva H:n statukset: Suukoteltu lapset uneen ja nyt kullan kainaloon sohvalle. OKSENNUS)

Puuh, en anna itseni ärtyä tällaisista pikkujutuista. Ei kuulu mulle. (Kohta mun käsketään pysyä poissa naamakirjasta)

Miehellä piti olla tämä viikko lomaa. Äsken lähti töihin. "En ole sanonut että koko viikon pystyn lomaileen".
Mun ei pitäisi välittää tästäkään. Ei meillä suunnitelmia ollut. Silti joskus harmittaa se, ettei elämää pysty suunnittelemaan. Eilen kävi selväksi sekin, että vaikka miehen ulkomaankomennus päättyi, niin ei se elämä taida ennustettavaksi vieläkään muuttua. Mies on kotona kun on, ehkä :D
 Onneksi olen itsenäinen, onneksi olen itsenäinen... (Tää on varmaan se syy niin sydän sydän statuksiin, ihmiset hokee itselleen mantraa et uskois itsekin elämänsä täydellisyyteen.)

Monikin kaveri eilen puhui tästä jutusta. Oletettavaa on, että ihmiset rakastaa miestään ja lapsiaan, mutta MIKÄ saa ihmisen kertomaan siitä statuksissaan vähän väliä?
En missään tapauksessa välitä siitä, että sellaista sanoo joskus, mutta että viikottain???

Mulla on maailman kivoin viikonloppu takana, näettekö et nyt kehitän jotain kummaa ärsyyntymistä pikkuasioihin.
Aamulla pesin saunan. Oisko tää vaikka pms?

Sekin ottaa rankasti päähän, että mun paino kohoaa 1,5 kilon päivävauhtia.. Wtf? Todellakin pidän tänään päivän, jossa en syö edes puolikasta karkkia tai edes suolanmurua. En tajua mikä nyt painoa nostaa.
Mun ateriat on aina oikeaoppisia, mutta iltaisin saattaa mennä herkkua, MUTTA ei mun paino ole kuukausiin tällaista tehnyt. Helle?

Kai se on alettava ihan neuroottiseksi, uuh. (Ei, en voi relata.)

Oleelliset kysymykset

Takana loistavat kaksi päivää. Olen ollut kuin varsa kesälaitumella tai joku muu klisee. Perjantaiaamuna vein "työn" lomille ja sen jälkeen olen keskittynyt omaan kivaan. Kävi niin ihanasti, että junnu löysi taas uuden kaverin ja nyt on 12 tuntia päivässä kaverin ja muiden kylän lasten kanssa liesussa. Minä siis todella vapaa.
Olen kävellyt pitkiä lenkkejä, tavannut kavereita, käynyt kahviloissa kavereiden kanssa. Kävipä yksi ystävä tekemässä mulle bling bling kynnetkin.
Eilinen oli kuitenkin paras. Ensin viiden kilsan kävely, pitkä aamiainen, kauppareissu ja sitten ystävälle (K) kahville. Muka käymään. Juotiin kahvia ja lasi skumppaa. Kolmen tunnin kuluttua havahdun siihen, että lapset saattais haluta ruokaa. Lähdettiin kävelemään meillepäin ja matkalla tavattiin junnun uuden kaverin äiti, jonka kanssa jäätiin suusta kiinni.  Tosi hauska tuokio, johon sisältyi paljon puhetta lasillisen juomisesta.
K tuli lainaamaan autoani ja minä menin tekemään sitä ruokaa perheelle. Kun K palautti hetkeä myöhemmin auton avaimia ehdotin lasillista. Päädyttiin siihen, että K menee kotiin syömään ja minä syön äkkiä ja lähden soittamaan uuden tuttavuuden ovikelloa ja pyydämme mukaan K:n kotiin viinilasilliselle.
Olisittepa nähneet tämän uuden kaverin ilmeen kun menin ovelle ja pyysin leikkimään. "Te olette mahtavia"
 Pihalla näin junnun lapsikatraan kanssa, sanoin minne menen ja että kotona esikoinen antaa ruokaa ja tallennuksella on hyvä leffa, tulen pian.

Meillä oli todella todella hauskaa. Päästiin hetkessä samalle aaltopituudelle. Jään rikkoi lopullisesti mun tärkeät oleelliset kysymykset. "Oletko sä niitä, jotka sanoo että lasten kanssa on vaan ihanaa ja mulla ei ikinä mene hermo? Entä onko sun statuksissa lauseet I love my family, mulla on maailman paras mies, sydän sydän? " Uusi kaveri kauhuissaan ulvaisi, että en todellakaan ole tollanen. Sanoin et okei, sitten me voidaan olla sun kaa eikä aleta hylkiä sua.
 Joo, noin typerät jutut meillä oli. (mulla)

Kotiin tulin 22.30. Puoli yhdeltätoista illalla. Kotiin, jossa nuorin lapsi on seitsemän. Ennenkuulumatonta. Siellä se katseli leffan loppuminuutteja ja söi jäätelöä. Hyvin helposti suostui menemään nukkumaan.

Vitsi mun elämä on mennyt helpoksi. Ehkä kuitenkin hyvä, että vain viikonloppuisin tähän mahdollisuus. Tänä iltana hoitolapsi tulee takaisin ja alkaa arki, johon ei liity sanaa vapaus. Nuoruus. Heitteillejättö :D

Nauratti muuten eilen yksi juttu, joka teki mut alkuun "neuroottiseksi". Kun juttelimme silloin alkuillasta sen uuden tyypin kanssa, hän sanoi et näytätpä tosi hyvältä, et yhtään sellaiselta kuin ekatapaamisella. (Epämääräinen kädenheilautus.) Ystäväni K oli ihmeissään, "toltahan toi aina näyttää". (mulla oli mun rakas raitamekko päällä ja punaista huulipunaa, aiemmin olen nähnyt ton äidin meikittä ja päällä xxl kokoinen huppari ja trikoot)
Hekottelin sitten myöhemmin, että musta oli järkyttävää, että joku ihminen on saattanut luulla mua ihan eri ihmiseksi kuin olen. :D
Tää uusi kaveri taas poti kuulemma kriisiä siitä, et hän oli kotivaatteissa ja minä olin mekossa, ja hänen oli pakko ennen lasilliselle tuloa käydä suihkussa ja laittaa kivat vaatteet päälle. Voi naiseus!!

Tän päivän ohjelmassa on laiskottelua, kävelyä ja meidän kolmen naisen kahvilareissu. (tuurilla saattaa lapset päästä mukaan)
Illalla tulee mies kotiin. Olen ekstaasissa, viikon poissaolon jälkeen nähdään. Olen ehtinyt jopa riutua, mutta myönnän, en enää perjantain jälkeen. Pakko olla rehellinen. On ollut liian kiire.

Lähes kauhua tuottanut lause

Luin viime viikolla kaverin statuksesta lauseen, joka sai aikaan kylmiä väreitä ja kauhun kaltaisen tunteen. Oletteko valmiita?

Sinun arkesi on lastesi lapsuus

Apua, kauhea vastuu. Tämä josta ajoittain valitan ja kitisen ja marisen ja volisen, tämä ON lasteni lapsuus.  Mitä ne siitä muistaa? Saanko valita ne muistot?
 Siitä olen aika varma, että ne muistaa kuinka aina kysyn "puhutaanko rakkaudesta" tai sen, että mun lempiasia on niiden halaaminen.
Muistavat mun kiljunnankin kyllä.

Aah ja ooh. Miten teen kauniin ja sadunhohtoisen lapsuuden. Sellaisen, et pojat haluaa samanlaisen omille lapsilleen. (Okei, menin liian pitkälle)

Tänään olen ollut kamala eukko, mutta ehkä vaan itsekseni. Lapsille olen ollut ihan kiva. Junnua en kyl ole edes nähnyt. Sillä on uusi kaveri, jonka kanssa se on ollut viimeiset kymmenen tuntia putkeen. Suurimman osan muualla kuin täällä. Niin ja eilen.... Junnu oli bestiksellä viisi h aamusta asti. Kävi kotona ja meni pihalle naapurin tytön ja tän uuden kamun kanssa. Siellä ne oli yhdeksään illalla.
Uuden kamun äidin tapasin. Tosi mukavan oloinen. Sanoi et heille voi aina tulla ovelle. Sanoin "saanko mäkin soittaa ovikelloa ja kysyä saanko tulla kahville. Saan kuulemma.)

Näin.

Minna Canth oli kauppias ja seitsemän lapsen äiti

Lehtiä lukiessa osuu silmiin joskus (usein) jotain inspiroivaa. Jotain mistä haluan kirjoittaa. Useimmiten en pääse silloin koneelle ja unohdan koko jutun. Olen alkanut kirjoittaan muistikirjaan ylös sen inspiraation tuoneen lauseen. Eilen avasin kirjan ja luin ensimmäisen: Minna Canth oli kauppias ja seitsemän lapsen äiti.
Niin? Mitä mä tästä olen ajatellut? Voisinko hieman täsmentää?

Toinen lause: onnellisuus on ikävystyttävää.
Ton lauseen mä muistan itse ajatelleeni, enkä lukenut sitä siis mistään. Tämä tuli mieleen jostain. Ajatuskulku meni jotenkin näin että toisten ihmisten (ja omankin) jokapäiväisestä onnesta lukeminen on ikävystyttävää. Paljon kiinnostavampaa on joku hieman särmikkäämpi. En tarkoita kurjuutta tai epäonnea kuitenkaan. Elämää isolla eellä, ja onni nyt ei sellaista vain ole. Luettuna siis, elettynä toki.

Tosta pääsenkin eiliseen ajatukseen: ikinä en kykenis kirjoittaan face statukseen "I love my family", "Mun lapset on parhaita", "Mulla on niiin ihana mies ja niin ihanat lapset" and so on. Kyllä, voin ajatella noin, mutta en vaan kykene mitään tuollaista kirjoittamaan. Joku siinä tökkää. Mulla on muutama tuttu, joilta toi on vakiokamaa, vähintään kerran viikossa tulee sydämiä ja perhe ja mies. Se menee mun mielestä epäuskottavan puolelle. Ketä yrität vakuuttaa?
Inhottavan kyyninen olen, anteeksi.
 Mä uskon rakkauteen ja kaikkeen, mutta se julkinen vakuuttelu saa vaan epäileväksi.

Mutta I love my family anyway :D

Sit kateudesta. Kaverini kertoi taas kuinka ahisti olla kotona lasten kanssa, kun mies oli matkoilla. Kaverilla on tylsät illat ilman miestä, ei osaa nukkua ilman miestä, mikään ei ole kivaa.
Sanoin vilpittömästi kadehtivani häntä. Musta olis ihanaa riutua kun mies on poissa, mutta ei, en riudu. Okei, kauhean kiva etten, koska sen verran usein olen yksin.
 Mietin riuduinko koskaan. Ehkä alussa? En tiedä. Mä niin paljon tykkään olla iltoja yksin ettei tosiaan. Eilenkin oli taas yksinäinen Teho-osasto maraton. Ihanaa.

Ennen tuota maratonia, testasin Hiit treeniä omaan tyyliini. Menin kahden kilsan lenkin, jossa vuorotellen kävelin ja vuorotellen juoksin "kovaa". Oli muuten kivaa. Ihan yllätyin kuinka kivaa.

Viikonloppuna uusi yritys, pidemmällä matkalla.

Asiasta toiseen. Viime viikonlopun Kuopion reissulla mua nauratti mun pakkaamaat vaatteet. Raita teepaita, raidallinen pitkähihainen paita, juhlavampi raitapaita. Juu kyllä, tiedän lukevani Elisan Sutkautuksia blogia liikaa. Musta tulee ihan raidallinen sen naisen esimerkkinä.

Tänään aion olla yksivärisissä vaatteissa ja siivota.

Arki vs loma

Mä olen ratkaissut mun Tanskanmatka-angstin syyn. Kyllä, koska mulla ei ole muuta tekemistä, mä analysoin jokaista ajatustani päiväkausia saadakseni selityksen kaikkeen mahdolliseen. Mutta se syy, se on se, että meidän ihan ensimmäinen reissu oli täydellinen. Niin ihana, että se on yksi rakkaimmista muistoistani. Isoimmat pojat oli 5 ja 6v ja junnu oli reilun vuoden. Isoimmat oli paita ja peppu vaiheessa ja nuorin iisi ipana. Isoimmat ei riidelleet reissussa ja illat leikki mökillä legoilla ja pienin nukkui.
Tänä vuonna vanhimmat ei ole paitoja ja peppuja, pienin ei ole vaan iisi. Pienin ja keskimmäinen riiteli. Mikään ei ollut siis samalla tavalla kuin ekalla kerralla. Pitääkö tässä muka muutoksia kestää.

Eilen kaveri sanoi et hänen neljä lastaan ei arjessa kestä toisiaan ja kukaan ei saa mennä kenenkään huoneeseen, mutta reissussa kaikki hitsautuvat yhteen ja on kivaa. Olin hetken et eppää, mutta sitten: mieluummin arki sujuu kuin viikon loma vuodessa. Kumpaa on enemmän?

Mutta nyt on mun loma loppu jos nyt mun arkeakaan voi arjeksi kutsua. Myönnän toki, että eilen ahdisti ja kiukutti koko päivän. Miksi piti työn alkaa, miksi? Ja miksi mies taas sai keskeyttää lomansa ja lähteä muualle töihin ja miksi mulla alkaa työ ja yh-elämä yhtä aikaa. Lohdutin itseäni sipseillä ja yhdellä siiderillä. Mutta hyvin meni, leppoisaa oli, sitten kuitenkin. Näin senkin ihmeen, että keskimmäinen tuli vapaaehtoisesti mua halaamaan. Ihan kunnolla. 

Viikonloppuna tein jotain todella yllättävää. Olin spontaani. Juttelin ystävän kanssa lauantaiaamuna puhelimessa ja hän kutsui kylään. Juttelin junnun kanssa, joka innostui ja hyppäsimme autoon. Matka oli vain tuonne Kuopioon, se teki tästä yllättävän reissun. Jos ennen menin ex tempore ystävälle tuohon sadan metrin päähän, niin kyllä reilun neljän tunnin ajomatka yhtä ex tempore oli JUTTU.
 Ystävähän on tämä minun peeteeni. Eli kyllä, me myös treenattiin. Lapset leikki leikkipuistossa ja me äidit kyykättiin ja punnerrettiin :)
Ilta syötiin, juotiin ja juteltiin ja juteltiin. Tuli niin hyvä ja kevyt ja levollinen mieli. Sydän sydän.