Tänään mä yhtäkkiä tajusin, että mä siis oikeasti asun yksin. Viestittelin kollegan kanssa ja vitsailin tarvitsevani peltoreita, koska möly välillä jäätävä. Sanoin että onneksi asun yksin, niin kukaan ei puhu mulle illalla. Sit se iski. Mä asun yksin.
Koska mun päivät on täysiä ja äänekkäitä, niin mua ei haittaa hiljaiset illat. Toivon tämän ajatuksen auttavan pitkään.
Se on ne hetket, kun huomaa ettei ole puhunut kenellekään koko päivänä. Se, kun tajuaa, ettei ole ketään jonka kanssa on joka päivä yhteydessä. Että ei ehkä ole ketään, joka tosi nopeasti kaipaisi mua. Tai yhtälailla etten itse kaipaa ketään joka päivä.
Viime aikoina olen puhunut monen ikäiseni ystävän kanssa näitä. Siis ikäiseni sinkun. Tulee myös huomanneeksi kuinka perhekeskeisesti moni ihminen elää. Ja sen että työ ja perhe vie edelleen aikaa niin, ettei monikaan tapaa ystäviään.
Olen tässä edelleen se onnekas. Mulla on ihmisiä elämässä. Yksi lapseton sinkku ystäväni juuri sanoi, että lomansa aikana tapasi minut kahdesti ja kerran toisen ystävän, mutta muuten oli koko ajan yksin.
Toinen ystäväni sanoi, että aina kun loma alkaa, hän saa itkukohtauksen. Lomalla huomaa kuinka yksinäinen on. Kuinka kiireisiä perheineen ja muine ystävineen muut on. Hän rakastaa loman loppua ja arkea.
Joku jossain kirjoitti siitä, että jos Suomessa olisi samanlainen baari- ja kahvilakulttuuri kuin jossain Espanjassa, ihmiset olisivat vähemmän yksin. Täällä ihminen voi mennä kahvilaan ja siellä sitten möllöttää yksin. (Kellä on varaa täällä edes rampata kahviloissa) Etelämmässä kahviloissa on yhteisöllisempää ja ihmiset juttelee toisilleen enemmän.
Eilen ystäväni kertoi jännästä kohtaamisesta. Kadun varressa oli joku nainen huitonut ja ystäväni pysäytti auton ja kysyi onko joku hätänä. Nainen lähinnä kaipasi kyytiä. Oli sitten autossa puhunut taukoamatta ja aloittanut kysymällä mistä saisi elämän ja mistä saisi ystäviä.
Pyysi että ystäväni lähettäisi hänelle sähköpostilla vinkkejä ystävien löytämiseen.
Ystäväni nauroi minulle, että kannattaa etsiä Torin ja Facebookin roskalavoilta tavaraa ja käydä niitä hakemassa. On tavannut kiinnostavia ihmisiä ja jutellut yllättävistä aiheista ventovieraiden kanssa.
4 kommenttia:
tätä on kyllä perheellisen /parisuhteellisen ihmisen vaikea tajuta, ja siihen on vielä vaikeampaa eläytyä.
Totta, ei näitä tajua jos ei koe. Minäkään en osaa kuvitella yhtään miltä tuntuisi olla niin yksin kuin jotkut ovat.
Jotenkin pysäyttäviä keskusteluja on käynyt tässä.
Olen miettinyt paljonkin yksinäisyyttä, vaikka se ei ole minua itseäni vielä koskettanut. Mutta mietin sitä isäni kannalta. Minä ja perheeni olivat useamman vuoden ainoat, joita isäni tapasi terveydenhuoltohenkilökunnan ohella. Olen harmitellut sitä, että emme tajunneet isäni kanssa lyödä hynttyitä yhteen ja ostaa yhteistä asuntoa. Olen myös miettinyt, että kenen tuttavien kanssa voisimme myöhemmin muuttaa samaan tai edes viereiseen kerrostaloon. Jos kävisi sillä lailla, että jäisin yksin, niin kuka voisi muuttaa kanssani kimppakämppään.
Aina ennen ajattelin, että sitten kun lapseni ovat nuoria aikuisia kuten nyt, niin minulla on aikaa harrastaa ja tehdä vaikka mitä. No, eipä ole enää voimia tehdä vaikka mitä :(
Tuo yksinäinen vanhuus on surullinen ajatus. Isäsi oli kyllä onnekas, kun te kuitenkin tapasitte nähdäkseni aika paljon.
Olisitko pystynyt kimppa-asumiseen oikeasti? Mä vähän luulen etten itse pystyisi.
Kimppakämppä ystävän kanssa voisi olla ihanaa.
Lähetä kommentti