sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Muutot ja elämänmuutokset

 Tässä kesässä on käänteitä riittänyt, Ihan puskan takaa sain tiedon, että poikien isä vaimoineen rakentaa talon ja muuttavat ensi vuoden lopulla ihan kokonaan eri kaupunkiin. En tiedä missä järjestyksessä mun ajatukset kulki. Oliko se ensin että "Ahaa, kuopuskin siis muuttaa mun luokse kokonaan" vai oliko se sellainen kovin itkuinen "Otapa sinä vanhat lapset, niin me aloitamme ydinperhe-elämän toisessa kaupungissa." Molempia mietin paljon. Jälkimmäistä nyyhkin yhden viikonlopun.

Kun olin päässyt pahimman myrskyn yli, menin eksälleni haastamaan riitaa. Syyllistin oikein kunnolla, mutta hän fiksusti ei lähtenyt draamaan mukaan. Mutta se ei kyllä poista sitä faktaa, että kuopus alkaa nähdä isäänsä aika lailla vähemmän kuin nyt. 

No, ehdin haaveilemaan että ostaisin vanhan kotini. Sitten päädyimme tulokseen, että liisaan vanhan kotini ja myyn nykyisen.

Mutta yhtäkkiä alkoi ahdistamaan. EN halua muuttaa. En halua ja jaksa myydä tätä nykyistä. En halua yksin asua omakotitalossa. 

Se miksi tätä ylipäätään aloin miettimään, on se, että nyt pojat jakavat huoneen joka toinen viikko. Jatkossa siis koko ajan ja sehän ei ole mikään hirmu hyvä juttu. Etenkään kun molemmilla pojilla on pöytäkoneet.

Mutta viime viikon käänne muutti taas kaiken. Keskimmäinen poika, joka on angstannut lukiota big time, lopetti lukion. Hän ei ole syksyllä edes vielä aloittanut koulua, koska sairaslomalla. Me vanhemmat ollaan kesästä asti sanottu ettei kannata käydä lukiota henkensä kaupalla, että keksisi jotain muuta.

Viime viikolla hän tapasi lukion opon ja hän auttaa poikaa, että pääsee ammattikouluun tutustumaan pariin kiinnostavaan linjaan. Sitten täytetään jatkuvan haun lomake, ja sitten aikaisintaan marraskuussa alkaisi opinnot.

Minä aloin heti tämän jälkeen puhumaan siitä, että hänellä olisi sitten mahdollisuus muuttaa omilleen ihan kuten esikoinenkin teki. Pojan eka kommentti oli "eihän mulla ole edes mitään tavaroita ja enhän mä osaa tehdä ruokaa." Osaa hän, ainakin kahta. 

Eilen poika tuli sitten mulle sanomaan, että voisi muuttaa joskus joulun jälkeen omaan kotiin. 

No katsotaan kuin käy. Mulla on ristiriitainen olo taas. Musta on hienoa kun tyypit itsenäistyy, mutta haluaisin pitää nämä mulla aina. Mutta tämä ratkaisisi sen ongelman, kuinka me mahdutaan elämään kivasti yhdessä. Kohta olisi kaikilla oma huone. Huh.

Mutta kyllä, tunnetiloja on ollut!



3 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

No, ihan varmasti on ollut tunnetiloja! Kyllähän tuollainen toiseen kaupunkiin muutto vaikuttaa isonkin lapsen elämään paljon.

Meillä keskimmäinen ja kuopus jakavat talon isoimman makuuhuoneen. Välillä on ollut kitkaa, mutta pääosin menee ihan siedettävästi. Kannattaa myös miettiä avoimin mielin tilaratkaisuja, voihan se yksi pöytäkone sijaita jossain muuallakin. Meillä oli aivan vakavissaan aikomus siirtää pahin pelatessaan mölyävä teini kodinhoitohuoneeseen :D Teimme jo raivausta sitä varten ja jos meteli ei pysy aisoissa, niin se on vieläkin tehtävissä oleva juttu.

Ehkä ennen keskimmäisesi itsenäistymistä kannattaa katsoa, että hän pääsee alkuun uusissa opinnoissaan ja että terveydentila on sellainen, että jaksaa ja pystyy huolehtimaan itsestään.

Meillä esikoinen välillä uhkailee lähtevänsä, kun täyttää 18v, koska yksi pikkuveli ärsyttää häntä ja mä olen kauhea kyttääjä ja valittaja :D Yritän pitää poikaa kotona, koska en vielä luota, että hän hoitaisi koulunsa kunnialla loppuun ilman valvovaa aikuista.

P kirjoitti...

Tunnetilaiset ajat. Mutta tässä on kyllä sekin puoli, että kuopuskaan ei viihdy toisessa kodissaan että hän kyl mieluusti asuu mun luona. Ja koska noi molemmat on fiksui tyyppei, niin ovat helppoja asumiskumppaneita näin isoina.
EN mä tosiaan heti ole keskimmäistä laskemassa maailmalle, mutta syötin ajatuksen ajoissa että ehtii prosessoimaan ajatuksiaan. Ja opetteleen lisää ruoan laittoa. Hänhän on kovin tunnollinen poika eli en pelkää ettei menisi kouluun, vaikka asuisi yksin. Nää kolme on kaikki oudon kunnollisia ja tunnollisia.

marikan polut kirjoitti...

no ei ihme että sielussa myrskyää, onhan tossa pohdittavaa.

Hyvä kumminkin jos ja kun nuori on saanut opolta tukea kouluasioissa, sit on helpompi prosessoida muutakin elämää.

Mitä mieltä nuoret itse ovat jaettavasta huoneesta, tulevatko toimeen keskenään, vai onko yhtä tuskaa?
Pystyykö koneen tai pelitilan rakentamaan johonkin muualle ja jakamaan vain nukkumatilan?