Ollut liikaa vapaa-aikaa viime aikoina ja olen vahingossa oivaltanut itsestäni asioita. Luin lehdestä naisista, jotka teki Aarrekartan ja tilas itselleen miehen. Siihen juttuun itseasiassa palaan myöhemmin, nyt vaan sanon että siitä se mun oivallusten tonava heräsi.
Mä en osaa kuvitella itselleni kumppania, jonka kanssa jakaisin elämän ja johon turvaisin. Aina kun mä mietin tulevaisuutta, joko neutraalisti tai stressaten, mä näen itseni yksin. Kun mietin missä asun tai miten asun, kun lapset ovat muuttaneet kotoa, näen itseni pienituloisena liian kalliissa kodissa, yksin. Mä tajusin, että mulle ei ole tullut mieleenkään, että joskus jakaisin kulut jonkun kanssa. Etten olekaan aina maksamassa kaikkea yksin. Se oli ällistyttävä tajuaminen. Minähän valvoin jo pari vuotta sitten aamuöisin stressaamassa kuinka pärjään kun lapsilisät loppuu jne ja mihin mä sitten muutan. Miestä hieman loukkas, kun mä en ajatellut häntä ollenkaan näissä suunnitelmissani. Nyt vasta tajusin etten osaa liittää ketään näihin "pärjäämissuunnitelmiin". (huom pärjäämissuunnitelma, ei tulevaisuudensuunnitelma. Hmmm)
Poikkeus on se aika kun oli ydinperhe. Kyllä mä silloin osasin miettiä tulevaa ja nähdä siellä kaksi aikuista. Mutta se taito loppui siihen.
Mä eron myötä varmaan solahdin pärjäämismoodiin, jota en saanut poikkaistua. Mä en osaa, halua, pysty luottamaan kehenkään näissä "turvaamisasioissa." (ja taas turvaamisasia, ei siis tulevaisuus. Mikä hitto mua vaivaa?)
Tänään osui instassa silmiin idolini Laura Frimanin onnellinen päivitys, jossa hehkutti kuinka huikean paketin he ovat kasanneet vain kahdessa vuodessa. Taas tajusin miten mahtavaa olis olla ihminen, joka USKALTAISI jonkun kanssa tehdä tuon kaiken. Perustaa uusperheen ja ostaa mökin ja jotenkin ELÄÄ yhdessä. Minähän luulin löytäneeni loppuelämän kumppanin, mutta en sitten osannutkaan ELÄÄ yhdessä vaan jotenkin elin rinnakkain yksilönä. En osaa selittää itsellenikään.
Olikin hauska näitä pohdiskella eilen kun istuin pari tuntia poikien isän pihalla. Lapset leikki ja me kolme aikuista höpistiin iloisesti. Mä siinä jutellessa pohdin että mikä niiden salaisuus on. Miks ne tuntuu tyytyväisiltä yhdessä vaikka elämä aikamoista härdelliä? Kateelliseksi en kyllä tullut yhtään. EN vaikka istuinkin omalla vanhalla pihalla.
Illalla nukahtaessani listasin elämäni kolme parasta saavutusta
1. Mun pojat, jotka on superkivoja ja jotka viihtyy mun kanssa. Ja joista mun ystävätkin tykkää.
2. Se että opetin esikoisen ajamaan autoa
3. Mun kummipoika, joka on ihana ja johon mulla on jo ihan oikea ihmissuhde. Mulla oli tän pikkuhepun (1,4 kk )ihan älyttömän hauskaa eilen siellä eksän pihalla. Se jo oikeasti hakee mut apuun, haluaa syliin, haluaa että roikotan sitä ylösalaisin. Jos satuttaa, niin saan lohduttaa vaikka äitikin olisi paikalla. Eli saavutus on se, että eksän lapsi voi olla mulle tärkeä!
4 kommenttia:
Minä luulen myös, että olet joutunut selviämis/pärjäämismoodiin, jota et ole vielä saanut katkaistua.
Elämä voi tuoda eteen mitä vaan, mutta silti voi elää sillä ajatuksella, että toiseen toi turvata ja yhdessä kohti tulevaa. Jos jotain mullistavaa tapahtuu, niin sitten siinä kohtaa on pakko sopeutua.
Hienot saavutukset!
komeat saavutukset!
Mun täytyy tunnustaa, että mulla on vähän samantyyppinen pärjäämissuunnitelma /-näky.
En millään muotoa ole hankkiutumassa eroon Lehtorista, mutta jostain syystä mun vanhan eukon visio on nimenomaan sinnittelyä yksin, liian kalliissa asunnossa, olemattomilla tuloilla. Erityisen pahaksi tämä visio nousi kun satuin tarkistamaan työeläkekertymäni.
Kyökkipsykologina veikkaan että mulla ainakin mokoma itsepärjäämismoodi johtuu siitä kun aina mulle on hoettu että ite pitää pärjätä, ei saa turvata muihin.
Kun tilitin onnetonta eläkekertymääni Lehtorille, ja se lupasi suunnilleen tarjota kahvit jossain, aloin melkein itkeä ilosta.
Se pärjäämisen moodi on minussa ihan liian syvällä, kun en parinkymmenen vuoden jälkeenkään pysty luottamaan siihen, et joku ehkä vois jakaa elämänsä ja tulonsa mun kanssani.
Upeat saavutukset, hyvä sinä. <3
Mä luin ton saman jutun Menaisista, ja mullekin se kolahti. Mitä sitä toivoisi itselleen miehen muodossa?
Pärjäämismoodia ja itsellisyyttä pukkaa täälläkin. Mä olen ollut jo niin pitkän aikaa yksin, että pärjääminen tulee ihan luonnostaan. En edes tiedä miten suhtautuisin, jos nurkissa pyörisi MIES - vaikka olisihan se myös ihanaa!
Rva Kepponen, olet varmaankin oikeassa. Olen todella jämähtänyt pärjäämismoodiin.
Toivon että joskus vielä osaan turvata johonkin ja jopa rakastaa :)
Marika, hauska (?) kuulla, että säkin mietit yksinäistä vanhuutta, vaikket ole yksin. Ehkä meihin joihinkin naisiin on tyrkätty liikaa tätä pärjäämisjuttua. Vai onko se joku pieni sisäinen pelko joka meissä asuu?
Taru, toivon sulle sydämestäni ihanaa kumppania ja sitten pärjäätte yhdessä onnellisina.
Lähetä kommentti