tiistai 14. helmikuuta 2017

Tahdon

Mä tykkään lukea muiden ihmisten parisuhteista ja parisuhdeajatuksista. Onneksi on blogimaaima, josta löytyy paljon kertomuksia.
Tänään luin Tahdon asioita. Ihania, kiinnostavia ajatuksia löytyi. Tässä kaksi suosikkiani:

Kaksi lukemaani asiaa kosketti:

1. en itse usko – ainakaan toistaiseksi – siihen että ihmiselämän varrella kuuluu olla erilaisia parisuhteita elämäntilanteesta riippuen, siitä miten itse uskon että sitä parisuhdetta kuuluu kasvattaa niihin erilaisiin elämänvaiheisiin sopivaksi. 

2. Viisas ystävä totesi taannoin että onnellinen avioliitto perustuu siihen että kumpikin osapuoli uskoo pärjäävänsä myös ilman toista. Silloin osaa olla ripustautumatta. Osaa ja kykenee olemaan olematta liian tarvitseva – toisen perässä raahattava. Toista ei voi pakottaa jäämään. Toista ei voi pakottaa tahtomaan. Jokaisen pitää valita itse.

Ton ykköskohdan mä olen jo mokannut. Ei saatu ensimmäistä avioliittoa kasvamaan mihinkään. Me oltiin parhaimmillamme pikkulapsivuosina. Niinä vuosina, joissa niin moni muu karahtaa kiville. 
 Jälkiviisaana voisi sanoa, että asiat olisi ehkä saanut kuntoon, mutta turha jossitella. Tahto loppui!

Nyt eksä on sanonut TAHDON uudestaan.  Oli mennyt naimisiin lomareissulla pari viikkoa sitten. Vilpittömästi onnittelin, kun eilen soitti ja kertoi. Eksä kiitteli onnitteluista, oma äitinsä suuttui niin, ettei edes onnitellut. Luojan kiitos toi anoppi ei oo enää mun anoppi.

Puhelun jälkeen tajusin viimeistään, kuinka onnellinen olen. Ja kuinka jaloillani. Tajusin se siitä, ettei yhtään itkettänyt puhelun jälkeen eikä aikana :D

Edellisenä iltana MIes puhui avioliitosta. Meidän tulevasta. Kuinka hän on omalta kohdaltaan varma, että haluaa olla mun kanssa loppuelämän, kuinka ei voi musta olla varma. Niinhän se on. Voi olla varma vain itsestään. Pitää vain LUOTTAA, että toinen ajattelee samalla tavalla.

Tästä pääsen ylläolevaan kakkoskohtaan.
Mä uskon tohon. VAikka omalla kohdalla olen sitäkin joskus kirjoittanut, että jos  ei tarvitse toista, niin voi myös tulla olo, että miksi sitten olla.
Mä haluan olla molemmat on itsenäisiä ja pärjää ilman toista. 
 Nauratti, kun mies kysyi miten pärjään, kun hän lähtee viideksi päiväksi pohjoiseen. Kysyin et mikä kohta pitäis olla ongelma. Joo, mulla on paljon lapsia ja hommaa täällä, mutta selviän itsekseni vallan mainiosti. Toki voi tylsää tua, mutta uskon ettei ehdi.

Itsenäisyyden osoitus tämäkin: Minä menen perjantaina pankkiin hoitamaan asuntokaupan. Ostan kotini. 
Illalla kun lapset nukkuu, nostan kuohuviinimaljan. Yksin. 

4 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Minun pitää todeta, että olen joskus miettinyt, että pärjäisinkö ilman miestä poikien kanssa. Enkä ole siitä aivan varma. Kaipa mä pärjäisin, jos olisi pakko. Mutta olen lähtökohtaisesti kuitenkin sitä mieltä, että ansiotyö kodin ulkopuolella ja iso perhe vaatii kahden aikuisen panostuksen. Ja jotenkin pitäisi saada etukäteen vahvistusta siitä, että se toinen on sitoutunut puskemaan ne työteliäimmät vuodet läpi, vaikka silti tiedostaen että toista ei voi väkisin sitoa itseensä tai edes perheeseensä.

Onnea tulevalle kodin omistajalle.

Taru kirjoitti...

Mä niin kippasen maljan sulle samaan aikaan. Sinä upea nainen.

Ja hei- toi kaikki on kans vahvoin tomerin askelin tehty ja toki myös hetkittäin epävarmin! Mutta on se vaan yhtä huikeeta joka kerta, kun vahva nainen sen tekee. Niin kuin sinä. Hei the best is yet to come.

marikan polut kirjoitti...

Viisaita ja suuria sanoja.

Pärjääkö ilman sitä toista - se varmaan liittyy johonkin tarvitsevuuteen, siihen että on omaakin sisältöä elämässä, eikä vain elä toisen kautta.
Silloin kai se yhdessäolo on todellista vapaaehtoista arjen jakamista.
Siinä kyllä olen Kepposkan kanssa samaa mieltä, että tohinavuosia huomattavasti helpottaa, kun lähistöllä on joku samalla tasolla asiaan sitoutunut.

Yhdessä ja yhteen kasvamista me puolestaan pohditaan miehen kanssa usein: parinkymmenen vuoden jälkeen on itse muuttunut ja kumppani on muuttunut - kasvu on väistämätöntä. Jos kasvetaan yhdessä ja yhteen, se on mahtavaa. Mutta elämä heittää joskus voltteja...

P kirjoitti...

Rva Kepponen ja MArika, ehdottomasti tarvitsee kaksi ihmistä tämän ison ihmislauman luotsaamiseen. Siinä olen samaa mieltä. Olen onnellien et valitsin lasten isäksi miehen jonka kanssa tämä luotsaaminen sujuu eri talouksista käsin.
Ehkä tarkoitan TARVitsemista, ihan itselle. Että tarvitseeko toista kaikkeen. Että on ihan orpo ilman kumppania.

Mä itseasiassa haluan ettäHALUAN olla jonkun kanssa ja se toinenkin haluaa,ei niinkään tarvitse.
Saatan joskus muuttaa mieleni tästäkin.