torstai 13. lokakuuta 2016

Itsetunnosta

Olen miettinyt suuria. Lähinnä omaa kummallisuuttani.
 Kaikki alkoi viikonloppuna, kun mies kysyi miksi olen aina pahalla tuulella. ( Ei muuten ole kyssäri, jonka haluaa kuulla, ei.)
Minähän en edes ole ollut pahalla tuulella sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen vaan nalkuttanut pojille ja sehän ei ole muuta kuin sitä itseään.

No siitä pääsin parin päivän ajattelun jälkeen huikeaan läpimurtoon itseni ymmärtämisessä.
 Mulla on ollu kautta aikain parempi itsetunto sinkkuna, kuin parisuhteessa. Nyt sitten ratkaisin jotta miksi.
Mä pidän itsestäni enemmän pienissä paloissa. Ja jos olen sinkku ja tapailen jotakuta(kymmentä) tyyppiä, niin nehän näkee musta sen mun parhaan puolen. Olen kiva ja hauska ja rento ja itsevarma. Mutta lykkääpäs mut parisuhteeseen. Sit mua nähdäänkin paljon enemmän, kuin vain se  pari hassua tuntia. Koko aikaa en ole hassu ja hauska. Ja se ärsyttää minua itseäni, että olenkin tavallinen tylsä ihminen, joka ei koko ajan ole viihdyttävä.
Kun tätä mietin, petyn itseeni ja pelkään olevani pettymys toiselle= itsetunto on alhaisempi

Mä vaadin itseltäni oikeasti todella kummallisia asioita, joita en kyllä muilta edes ajattele vaativani.

Ja kuten olen vuosia sanonut, mun kriisit on kyllä ihan itseaiheutettuja.

Kiteytettynä tämä oivallus oli tämä: mä pidän itsestäni siis niissä pienissä paloissa ja mun on vaikea uskoa, että joku tykkäis musta aina, ihan vaan minuna.
Sinkkuaikana musta oli ihan päivänselvää, että olin miesten mielestä ihmeellinen :D (Pakko käyttää noita hymiöitä, ettei liian vakavaksi mene)

Mies kyllä sanoo tykkäävänsä ihan koko ajan. Se on vain minä, joka ei, Koko aikaa.

Aloin sitten märehtimään sitä miten kauhea olen entisessä avioliitossani ollut. Sopivasti eksä soitti ja pääsin kysymään kuinka kamala olin ja olinko aina pahantuulinen.  Ei kuulemma kokenut asiaa yhtään niin. Lohdutteli minua ja tsemppasi uskomaan itseeni ja rentoutumaan hieman.
 Oli todella hyvä keskustelu.

Puhelun jälkeen sain vielä viestin,  jossa eksä sanoi ettei varmaan tarpeeksi usein avioliiton aikana sanonut kuinka huipputyyppi olen ja kuinka hyvännäköinen.

Itkin. Onnekkuuttani. Eksä ja nyksä puhuu mulle samalla tavalla. Kuinka onnekas olenkaan.  Ja MIKSI en ole yhtä hyväksyvä itseäni kohtaan, kuin kaikkia muita kohtaan..

Mä täytän ihan ihan kohta 46 vuotta ja ajatukseni tätä tasoa :D :D


4 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Hyvä postaus. Kaikenlaista sitä ihminen oppii itsestään elämänsä varrella.

Hieno keskusteluyhteys sinulla on etenkin exän kanssa. Ja hyvä, että nyxä sanoo, jos jokin havainto häiritsee häntä, vaikka ei tietenkään ole kiva kuulla olevansa huonotuulinen.

Taru kirjoitti...

Sulla on ihana eksä ja nyksä ja olet oikeasti onnen pekka= liisa.

Mut mä niin ymmärrän koska noi on sellaisia päänsisäisiä juttuja ja välttis muiden sanat eivät loppu peleissä tee sitä muutosta. Se on se oma päänsisäinen prosessointi, joka tekee muutoksen. Sitä kohti muru.

Tuula kirjoitti...

Mustakin on upeaa, että sulla on noin hieno nyksä ja eksä ♥

Lapsiarki on siitä haastavaa, että itsestään on tosiaan vaikea pitää (ainakaan koko aikaa), kun aina on sitä jotain... Minut ainakin arki ja sen hinaaminen eteenpäin saa pahantuuliseksi äksyilijäksi.

Tsemppiä! Ja ihana sä oot. Ihan koko ajan ♥



P kirjoitti...

Rva Kepponen, kiitos!
JA on kyllä hauska oppia itsestään uutta. Kiva olis myös kehittyä...


Elisa, oon mä onnenliisa mutta hieman kiittämätön sellainen.
Päänsisäinen prosessointi käynnissä. Uuvuttaa :D

Tuula, joo lapsiarki saa ihmisen kyllä näyttämään karvansa. Ne sojottavat piikikkäät rumat karvat...