15 vuotta

Muistin äsken, että olen ollut mieheni kanssa päivälleen 15 vuotta yhdessä. Vitsit mä olen onnekas. Virallisestihan mä olen ihminen, joka ei usko pitkään parisuhteeseen. Siksikin tämä on niin ihanaa ja superonnekasta.
Toki matkalla on ollut sitä myrskyä ja tyventä, mutta nyt olen varma, että olen tarpeeksi paljon pohtinut ja analysoinut omia kriisejäni, enkä niitä samoja enää hanki. Mieluiten en uusiakaan.

Olen vahvasti tajunnut, että vaikka olen aina tiennyt miehen olevan hyvä, niin silti en tarpeeksi ole osannut arvostaa sitä, KUINKA hyvä.  Olen ihan päivänselvyytenä pitänyt joitakin juttuja, jotka ei itsestäänselviä ole.

Eli joka päivä herään kiitollisena, et just toi on mun kanssa ja kestää mun ihme hörhöilyt. (Mies sanoo ilon olevan hänen puolellaan. Toki niinkin :) )

Ennen ajattelin, että tästä eteenpäin elämä on alamäkeä. Nyt ajattelen, että edessä voi olla vaikka mitä hauskaa.
Yksi suurimpia hauskuuksia on seurata näiden ikiomien lasten kasvamista. Mä olen onnekas, kun saan elää sen ihmisen kanssa, jonka kanssa lapset olen hankkinut. Ja maailman onnekkain siinä, että heti eka kerralla osasin valita lapsilleni supermahtavan isän.

Menee liian imeläksi jo omaankin korvaan. Danielle Steel saa kilpailijan.

Eilen kävin lenkillä. Ihan tosta noin vaan päätin, että kun pienin menee nukkumaan, mä juoksen kaksi kilometriä. En enempää enkä vähempää. Sitten juoksin. Miten tostakin voi saada niin paljon kicksejä.
Pitäisi vaan kaivaa rohkeus jostain, ja alkaa pidentää lenkkiä. Ehkei kaksi kilsaa loputtomiin riitä.

Kun en painoa enää halua laskea (naama vanhenee, on se anoppi ehkä oikeassa sittenkin), niin edessä on kutistumista liikunnalla. Kyllä mä itselleni vielä näytän.