tiistai 20. elokuuta 2013

PoskipääToimintaa

Rakkaassa lempikirjassani ( Elämäni tarjottimella) osui silmään lause: En halua jankuttaa, mutta kasvoillani tapahtuu jotain poskipäätoimintaa.
Kuin omasta suustani. Mulla tapahtuu myös poskipäissä jotain.  Olin hieman huomannut jotain itsekin, mutta kun vaatekaappia siivotessa sovitin yhtä vaatetta, joka oli puoliksi päässä ja kasvojen edessä, niin ystävä sanoi et Stop, oota, mä otan susta kuvan. Ja kyllä, kuvassa näkyi poskipäätoimintaa ja muotikuvan kaltaista toimintaa. Siis outoa, mulla on ihan aina ollut pyöreät kasvot, ja nyt mulla on kuoppaposket ja ne poskipäät.
 Ei, en ole laihtunut. Mä vaan kutistun kasvoista, ikä kuihduttaa... Olipa rumasti sanottu. "Iän tuomaa tyyliä ja ylväyttä hiipii kasvoilleni, luoden salaperäisiä varjoja".

Nyt mä odotan dippien aiheuttamaa allitoimintaa, punnerrusten tuomaa habatoiminta jo tosiaan näkyy, kuten olen jo maininnut. Nyt pitäisi keksiä kotioloihin reisitoimintaa myös. Makaan sohvan alla nostamassa sohvaa jaloillani=jalkaprässi?
Sit pitäisi keksiä sijaistoiminto illoiksi, etten pilaisi kaikkea hyvää syömällä Pätkis-pusseja. Siis miksi aina kun keksin jotain fiksua ja terveellistä elämääni, niin jossain kohdassa pitää repsottaa? Et mitä iloa on punnerruksista ja proteiinin syömisestä, jos vedän pätkiksiä illat. Mut jos lopetan pätkistoiminnan, alan varmaan päivät vetää Lidlin patonkeja? Tsemppiä mulle kiitos!

Eilen muuten alkoi arki ihan todenteolla. Keskimmäinen sai läksykilarit. Sillä on läksyä paljon, ja hankalia sellaisia. Noi äikän tehtävät on sellaisia, et mäkin katson niitä sormi suussa. Loppujen lopuksi lapsi sit osaa ne paremmin. Onneksi se käy koulua enkä minä.
No anyway, poika itkee, nyyhkyttää, kirkuu ja kiroilee. Uhkaa koulua ampumisilla ja tuhoamisilla. Odottaa kemian tunteja et voi Ups vahingossa räjäyttää koulun ilmaan. Esikoinen ryntää huoneestaan katsomaan mikä hätänä, tajuaa tilanteen ja sanoo rauhallisesti: "Jos sä samalla kun itket ja huudat, käyttäisit kynääsi, niin saisit läksyt tehtyä nopeammin". Sit se hymyili mulle ja sanoi, et noin sä sanoit mulle kun mä kolmosella itkin läksyjä tehdessä.
 Mut apua, ensi vuonna junnu menee kouluun ja siitä pari vuotta eteenpäin, se aloittaa kolmosen ja alkaa noi huudot... Voinko sit delegoida läksyjen valvonnan vaikka sille esikoiselle?
Jos mä kävisin muualla töissä, mä joutuisin illalla väsyneenä auttamaan läksyissä. Miten kamalaa se olis, jos se päivälläkin jo uuvuttaa? Olen kyllä ylpeä eilisestä. Mä vaan silitin pojan selkää ja puhuin rauhallisesti. MINÄ!
Sen lisäksi et keskimmäisellä on siis traaginen luonne, niin se on myös umpirehellinen ja tunnollinen, mikä aiheutti kauhean itkun. Yksi läksy oli se, et mitä kasveja poika tunnistaa koulumatkansa varrelta. Poika nyyhki, ettei muista mitä siellä on, eikä muutenkaan tunnista kukkia. Vastasin, et ainakin tosta ikkunasta näkyy koiranputkia, jonka tunnistaa. Lapsi vollaa, et ei toi ole mun koulumatkan varrella nyyh nyyh. Sanoin et kyl se tavallaan on, ja ei se opettaja muutenkaan käy tarkistamassa mitä reittiä te kävelette ja mitä kukkia siellä on. Et kirjoita vaan se koiranputki ihan huoletta. Huoh!

Puoli tuntia tollasta, ja mä olen voimaton. Ajattele jos lapsia olisi vielä enemmän. Mistä aasinsilta tähän aamuun. Juttelin junnun eskarikaverin äidin kanssa. Kävi ilmi, et sekin on kotona eikä senkään lapset joudu itsenäisesti lähtemään kouluun. Kysyin, et minkä ikäisiä sen lapset on. Nainen vastas lähes vaivaantuneena et vähän kaikenikäisiä. Olin et aa, sä olet äksän äiti eikö? Et se on samalla luokalla kuin mun esikko. Heillä on vain 12 lasta :). 2-15-vuotiaita. Sanoin, et mahtavaa, mä ihannoin suuria perheitä, vau. Nainen oli tosi ilahtuneen näköinen, saa kuulemma aika paljon negaa huomiota suuresta perheestään, eikä siksi ehdoin tahdoin mainosta perheen kokoa. Musta se on vaan siistiä. Oli perheen koko uskonnosta johtuva (on) tai ei. Mut arvatkaas vaan kuinka paljon haluisin käydä siellä kylässä? Olen kuullut, et ne asuu neljän huoneen kämpässä. Aikuisilla on oma huone, neljällä vanhimmalla yhteinen ja kahdeksalla nuorimmalla yhteinen. Sanattomaksi vetää. Etenkin kun poden kriisiä aiheesta "onpas isojen poikien huoneet pieniä, ne huoneet, joissa ne asuu yksin".
Mut siis kahdeksan lasta samassa huoneessa? Missä ne leikkii? Ja hmm. onko omaa rauhaa ikinä? Auts!

Mistä taas tuli mieleen viime viikko kun esikon kamu oli meillä. Kysyin miksi ne ei ikinä ole sillä kaverilla, miksi meillä aina. "Niille ei saa mennä". (Niillekään) Taas kysyin, et pitäiskö munkin lakata pitämästä näitä avoimia ovia. Esikko kysyi: "missä me sitten oltais jos missään ei sais olla". No niinpä, ostarilla hengaamassa? Eli kun nuorisolla ei ole tiloja, niin olkoot meillä. (Parin vuoden sisällä mä todella haluan laajentaan kämpän meidän suureen autotalliin, joka on nyt varasto. Sais lapset ne tilat. Ajatelkaa, sinne sohvat ja pöydät ja musiikkivehkeet ja kaikki. Ihana ihana iso oma nuorisotalo.

Täytyykin laatia budjetti. Ja ennen sitä raivata kämppä. Miksi eilen siisti kämppä on tänään kaatopaikka. Mä olen jo vuosia ihmettellyt sitä, mutta edelleenkään en tajua. Miten se tapahtuu, yhdessä illassa? Voisko se videoida ja sit katsoa sillai pikana. Niinku koulussa katsottiin vaikka kukan kasvaminen...






6 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

hulppea ajatus omasta nuorisotalosta! (eikä varmaan olis teineistä yhtään vaivaannuttavaa...)

Suurperheissä on jotain tosi kiehtovaa: millaista se elämä oikein voi olla, miten se oikein sujuu? Aattele, jos tulee kahdettoista läksykilarit yhtaikaa?

Sari kirjoitti...

Tuollaista se on joka kodissa. Läksyistä on ainaista kiukkua. Meillä ei onneksi enää, kun kaikki ovat pois peruskoulusta.
Ja koti; sehän ei siistinä pysy. On se vaan niin kummallista. Vaikka kuinka yrittää.
Minulla on ystävätär, joka asuu kolmen lapsen kanssa kaksiossa, joten kaikkeen mahtuu, jos haluaa. Eikä ennenkään ollut kaikilla omia tiloja. Meilläkin nuoremmat saivat vasta viime vuonna omat huoneet, kun esikoinen muutti pois.

Anonyymi kirjoitti...

Mun ystävä asuu teiniensä kanssa kaksiossa, jossa ravaa ja viettää aikaansa myös teinien kaverit. Kaikilla on mukavaa, paitsi ajoittain ystävälläni, kun ei sitä omaa rauhaa oikein ole.
Hän kuitenkin haluaa, että nuorilla on paikka, jossa hengailla. <3

Rva Kepponen kirjoitti...

Mulle iski tila-ahdistus. Kääks!
Meillä esikoisella on oma, pieni huone ja kahdella muulla yhteinen huone. Mihin ne täällä ramppaavat kaverit sitten mahtuisivat? Ja mihin minä mahdun?

Olin jo päättänyt, että en halua maksaa pääkaupunkiseutuisen yksiön hintaa siitä, että saamme yhden huoneen (ja vähän enemmän neliöitä) lisää ja huonolla tuurilla jonkun homepommi omakotitalon...

Täytyy vissiin sanoa pojille, että olisi suotavaa etsiä kavereita, joille mahtuu hengailemaan.

Mutta ihanaa, että teille on kaverit tervetulleita. Meillekin on niin kauan kuin mahtuu sekaan.

vintti kirjoitti...

Reisi ja pyllytoiminnalle riittää kyykky omalla painolla.
Niin tyhmältä kuin kuulostaakin niin vaikka reppu selkään ja kaksikymmentä- kolmekymmentä kyykkyyn ylös liikettä päivisin, ja eron huomaat parin viikon kuluttua. Tee syvä kyykky.
Reidet ja takapuoli kiittää ja lähtee muokkautumaan tosi nopeasti.

Arki on tosiaan tullut. Kaikessa hyvässä ja sitten siinä on se toinen puoli myös.

P kirjoitti...

MArika, mun lapset ei ikinä tule vaivaantumaan mun upeasta seurasta. Ei tule ikinä. Et ihan voin nuorisotalon pystyttää. :D

Sari, mä olen samaa mieltä et kaikkiin tilohin mahtuu ja ennenkin mahduttiin. Mut sit kun on se tilanne, et kaikilla on omat huoneet, niin ei vaan tajua kuin ne vois laittaa samaan tilaan. Kauhean elitististä tämä on, kyllä.

Anonyymi, sulla on ihana ystävä. Pakko olla tosi rento!

Kepponen, ymmärrän. Kauheita hintoja saa maksaa lisätilasta. Suhteettoman paljon. Meidän lasten ongelma ei ole se, et niiden kamujen koteihin ei mahdu, vain se, et siellä ei saa olla. No okei, tiedän kyllä tapauksia et ne typeryykisä saattaa tehdä. Meillä ei mitään kummia, vielä, eli saa olla täällä vaikka olisinkin poissa. Mut kyl mä niille välillä ukaaseja jakelen...

Vintti, nauroin reisi ja pyllytoimintaa :) Mut hyvä vinkki. Aloitan tänään!