Herkkähipiäinen äiti

Mistä se johtuu, et nyt kun itsellä on lapsia, mua raivostuttaa ihmiset, jotka haukkuu lapsia. (Omianihan saan haukkua kyllä :) )
Olin sukujuhlissa, kivoissa. Ihanassa suvussa on paljon meitä serkuksia, joista lapsia on vain mulla ja mun sisaruksilla. Muut serkut vaikuttaa enemmän tai vähemmän lapsivihaajilta. Etenkin pari. Miksi mä annan itseni pahoittaa sillä mieleni? Mitä se mulle kuuluu ketä kukakin vihaa? (mut kun se niin loukkaa välillä)

Eilen junassa näin jotain koomista. Äiti lapsensa kanssa osti junahepulta lippua. Lapsi, noin kaksi v. ojensi kättään kohti konduktööriä. Mies sanoi: "Mitä toi puuhaa" ja työnsi lapsen kättä pois. WTF?

Olen taas tullut siihen johtopäätökseen, et mun on paras viettää aikaa ainoastaan sellaisessa seurassa, joilla on lapsia. Silloin ei tarvitse koko ajan miettiä miten olla.
 Kävi mielessä myös päivävisiitillä mökillä. Siellä oli mun lapset, siskon poika ja mun faija. Isä on oikein ihana, ei sinänsä valittamista, MUTTA sillä on karmaisevan lyhyt pinna. On rankkaa olla sen ja lasten seurassa. "Miksi noi pitää noin kovaa ääntä uidessa, olis hiljempaa, istukaa kunnolla pöydässä, älkää sitä älkää tätä". Mä olen itsekin helposti naputtava, mut nyt tajusin, miksi mökillä olen usein tosi kireä. Mä toivon et lapset olis täysin näkymättömiä ja kuulumattomia, ettei ne häiritse muita....

Viihdyn parhaiten siis kotona. Harmi etten ole kotoilija tyyppiä muuten. Niin paljon kuin mulla on luppoaikaa, niin luulis et koti on kaunis ihana ja siisti.

Nyt jätskikauppaan ja kaverille, joka vihdoin palasi lomalta maisemiin.

Ei niin ruokahifisti ja muita kertomuksia

Jossain lehdessä siteerattiin jotain opusta (kauhean hyvin mä muistan mistä ja mitä), jossa usealla tavalla kysytään lukijalta "mitä tekisit jos kaikki olisi mahdollista". Vastasin spontaanisti et "kirjoittaisin". Miksi siis en istu koneella kirjoittamassa tänne? Onko mulla luovuuspuutteen lisäksi puutetta istumalihaksista?

Kauheasti mä olen kaikkea ajatellut. Enää en muista mitä. Olen koko viikon ollut niin yh kuin ikinä voi ja vaikka lapset päästää mut helpolla, niin tämä kotona nysvääminen latistaa ajatuksia. Sen lisäksi mun bestikset kulmilta on lomareissuillaan ja olen vailla aikuista hauskaa ja kiinnostavaa seuraa.
 Maanantaina sentään mulla oli laatuaikaa kahden vanhimman ystävän kanssa. Käytiin hyvin ex tempore Casa Largossa syömässä ja juoruamassa. No ei, ei juoruttu, puhuttiin vaan paljon ja taukoamatta. Leikittiin elitistisiä rouvia tyyliin "silloin kun mä olin Roomassa, Barcelonassa"...
 Harrastettiin myös paheksuttavaa vitsailua aiheesta "ikuiset keski-ikäiset sinkkunaiset". Ne vitsit oli niin tyhmiä, et kun testasin sellaista yhdelllä oikean elämän sinkulla, niin se vastusti meidän käsityksiä.(jotka oli vitsejä) Ai millainen vitsi? "Pakkoko sun on olla noin ruma, tekisit itselles jotain". "Voisit hankkia itselles persoonallisuuden, voisit vaikka olla kiva". Mähän sanoin et ne oli kamalia vitsejä, mutta huom. siis vitsejä. No okei, olen mä joskus nuorempana ajatellut jostain tyypistä et jos se hieman vaivautuis oleen kiinnostava, niin hieman helpottais varmaan. (Samaan aikaan toki tosissani mietin et mun kaltaista valasta kukaan ei koskaan huolisi)

Casa Largosta tuli mieleen Elisan toive ruokamatkailusta Barcelonasta. Räjähdin nauruun yksinäni ja mietin onko ikinä pokkaa kertoa mitä me syötiin reissussa. NO on.
 -patonkia
-täytettyä patonkia
-panineja
-pitsaa
-KFC
-hamppareita

Voitte vetää tästä sen johtopäätöksen, et joko ollaan kaukana ruokahifisteistä tai sitten meidän lasten kanssa ei käydä kunnolla syömässä.
Mut ei noiden kanssa käydä. Kerran oltiin yhtään paremmassa paikassa, et kerrankin sain edes Sangriaa ruoan kanssa, mut muuten mentiin pikaruoalla.

Arvaa ajattelinko kaiholla matkailua ilman lapsia. Sais syödä hitaasti ja kunnolla ja juoda viiniä ruoan kanssa. Lasten kanssa toimii vaan "äkkiä ruoka suuhun ja menoksi". Esikoinen on ainoa poikkeus. Sen kanssa vois käydäkin ja istua vaikka kuinka kauan. Nauttien.

Voitte arvata, et kotona en ole syönyt patonkia tai pitsaa. Olen syönyt pelkkää salaattia ja ruisleipää. Ja huom. lihonut. Reissussa paino ei noussut, ehkä kävelyn ansiosta, mut salaatilla olen lihonut. WTF!

No sama se.

Domestic person

Sellainen musta on tullut, pienessä mittakaavassa. Mistä nautin Barcelonassa tosi paljon? No pyykin pesusta. Mä en tajua miksi joku niin arkinen puuha musta on reissussa kivaa. Enkö mä osaa olla lomalla?

Itseasiassa en.

Barcelona oli juuri niin kiva kaupunki kuin muistin. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän, että kyllä siellä lasten kanssa on ihan erilaista kuin aikuisten kesken.
Paljon kuljettiin metrolla, mutta paljon käveltiin. Arkena me mennään autolla joka paikkaan, joten kävelyn määrä tais alkuun järkyttää poikia. Keskimmäinen yllätt iloisesti ja käveli mukisematta, mutta junnu oli ajoittain katastrofaalinen kirkuja.

Mäkin osasin. Olimme kävelemässä eläintarhasta keskustaan, kun junnu sain megakilarit, minä ragesin, mies suuttui ja lopputuloksena minä istuin yhdelle penkillä, kaukana perheestä, itkemässä ja mies ja isot pojat istui yhdellä penkillä ja junnu  juoksi penkkien väliä itkemässä ja anteeksi pyytelemässä. Mies väitti et me oltiin aikamoinen nähtävyys jopa espanjalaisille.

Huomaatteko, en osaa edes matkakertomusta kertoa imelästi, vaan aina pitää olla rehellinen ja raadollinen?

Kyllä mä Barcelonaa voin suositella lapsiperhekohteeksi kyllä. Onhan siellä paljon tehtävää ja nähtävää. Ja ihana hiekkaranta, ihana päästä kaupunkilomalla uimaankin.
 Ajoittain askarrutti tämä nylylasten meno. Vai onko kyseessä ihan vain lasten taipumus. Mua ahdisti välillä poikien nopeatempoisuus. Ne ei mitään asiaa osaa katsoa ja kokea hitaasti, vaan koko ajan pitää kiitää kauheaa vauhtia eteenpäin. "Nonni, 10 sekkaa katsottu tätä eläintä, äkkiä seuraava, joko saa jädeä".
Mitään ei voi tehdä rauhassa.

Jalat oli reissussa kovilla. Sen verran on selvästi liikuntaa takana, et jalat ja selkä ei tulleet särkyisiksi yhtään vaikka kuinka käveli. Ainoastaan hiertyi rakoille. Laastareita kului.

Tajusin mikä mulle reissussa on raskasta. Se kun pitää koko ajan nähdä ja tehdä. Alkaa ahdistaa kun ei saa OLLA. Olin lähes onnellinen, kun junnulla oli yhtenä aamuna vatsatauti ja sain sen kanssa jäädä hotellille olemaan. Poika katsoi telkkaa ja mä luin terassilla. Kahden aikaan laitoin miehelle visteiä, et nyt kyllästyttää, nyt voitais mennä jonneen. Poika tervehtyi ja päästiin uimaan.

Poikia ihailin eniten siitä, et ne tosiaan jaksaa matkustaa. Ajatelkaa, meillä kone lähti aamulla aikaisin, herätys oli jo 03.30 aamulla. Pojat nousi pirteinä ja hyväntuulisina. Kentällä ja koneessa oli moitteettomasti. Takaisin tultiin ilta yhdentoista koneella. Koko päivä oltiin puuhattu ja tehty ja silti jaksoivat olla ihmisiksi taas kentällä ja koneessa. Junnu oli ainoa joka nukkui koneessa. Perillä oltiin 03.30, mutta silti heppu jaksoi herätä ja olla iloinen koko loppukotimatkan. Viideltä päästiin kotona nukkumaan ja herätys iloisesti yhdeksän jälkeen jo. Piti koira hakea hoitolasta. Mutta heppu jaksoi. Ja minä.

Pinnalliset huomiot. Barcelonassa naiset ei ole kovinkaan tyylikkäitä toisin kuin Roomassa. Itseasiassa suomalaiset taitaa voittaa sen kilpailun.
Melkein kaikilla naisilla oli tosi lyhyet sortsit. Sopi se niille tai ei. (Yleensä ei) Tajusin, et ongelma taitaakin olla mun omassa päässä. Mä kuvittelen omassa päässäni, et vain täydelliset sääret saa näkyä, muut ajattelee, et sääret saa näkyä.
Ja minä siis mietin, et mun jalkoja ei saa kukaan nähdä ikinä. Paitsi huom, mä osaan olla jo rannalla uimavaatteissa. Ennen saatoin olla jopa farkuissa tai vähintään pyyhe ympärillä. Oikeasti. Voi minua pientä.

Mitään kuvia en voi reissusta laittaa, Arvatkaas päättikö kamera irtisanoa itsensä reissussa. Mutta ajoitti itsensä hyvin. Sain Sagrada familiasta kuvia ennenkuin kamera hajos.

Raitaa

 Ei ole Elisan rakastamaa raitapaitaa, mutta raitamekko sentään. Pinkit lenkkarit puuttuu kuvasta, mutta kovasti jo käytössä.

Kesälomaiset terkut täältä. Loma alkoi ja hetkeksi aiheutti jo syksyn odotuskuumetta. Et jospa noi lapset meniskin jo kouluun takaisin. Nyt mä taas jaksan jo, paremmin. Etenkin jos mies tuo mulle skumppapullon...

Tänään nauratti keskimmäisen kommentti omasta käyttäytymistodistuksestaan. Se kun oli täynnä hyvää ja vaihtelevaa... "Ei ole mun rangee". No ei. :)
Pari vuotta sitten, kun esikollakin oli vielä se ruksikäytöstodistus, keskimmäinen aidon hämmästyneenä katsoi veljensä suoraan erinomaisriviä ja kysyi "kuin sä osaat olla noin nätisti"? Ihana!

Viikon suosikki on Erin, joka Annassa sanoi "En ole perfektoinisti enkä neurootikko. Kaikessa elämästä ajattelen, että tulee mitä tulee. Minulla on luottamus, että kaikki hoituu tavallaan".
 Idoli!!!! Ja sit toisaalta, aika samalla tavalla mäkin ajattelen, pohjimmiltani.

Asenneongelmaisen kanssa elosta

Siis todella. Mä lähden ihan kohta Barcelonaan! Tänä aamuna se vasta iski se INTO. Barcelona! Desigual, Sagrada familia, meri ja kaiken laiset kukkulat.  Hotellihuoneen terassi, cava.

Sitä ennen pitää jaksaa monen monta asiaa. Kaksivuotiaan kiukku, kuusivuotiaan "mulla ei ole mitään tekemistä"-kiukku, keskimmäisen "hyttysenpistot kutittaa"-kiukku. No ohoh, olipas negaa.
 Pakko tosta keskimmäisestä nauraa sen "lasi on todella todella puolityhjä"-asennetta. Se on vinkunut ja vonkunut koko lopputalven, kuin se vihaa talvea ja kesä vaan on kiva ja olis jo kesä ja mä vihaan talvea. Yhtenä päivänä sille nauroin, et kesällä sä sit valitat et on liian kuuma eikä voi olla ulkona vali vali. Väitti minun olevan väärässä.
 Eilen poika tuli koulusta kotiin synkkänä. "Kun ei ole koskaan vapaata". Sanoin et nythän sä just olet. "Kun pitää aina pyöräillä kotiin, se ei ole vapaata".  Kaksi kilsaa pyöräilyä!!!!! "Kun on niin kamalan kuuma ettei voi olla ulkona". Siteerasin pojan talvisia juttuja, ja sitä sentään hieman nauratti, minkä vetäisi sitten sisäänsä äkkiä. Nauru kielletty.
 Illalla samainen heppu valitti et on ollut tosi tylsä ja huono päivä. Ärähdin et miten niin, ensin oli yhdellä kaverilla monta tuntia, sit koneella ja loppupäivän toisen kaverin kanssa, et mitä (ttun) tylsää siinä on. "NO kun olis kivempi olla mökillä ja vois uida":
Ton lapsen kanssa ei voi voittaa. Ja arvatkaas onko välillä rasittavaa. Mies sanoo, et lähden pojan juttuhin mukaan ja siksi niitä enemmän kuulen. Mutta on kuulkaan vaikea olla lähtemättä mukaan eli saatava hermaria, kun nitinää kuulee koko ajan. Rakastan hetkiä, jolloin se on bestiksen kanssa ja ne on hysteerisiä naurusta kun leikkivät mammusteja. Ei siis mangusteja eikä mammutteja vaan mammusteja.

Kinttupolkujen Marika on ruokakriisissä, kun lapset syö niin paljon. Poden ennakkoon samaa kriisiä. Kohta ne kaikki on kotona koko ajan syömässä. Vinkit peliin, mitä laitetaan???????

Kuka olisin?

Jenny sivusi aihetta "millainen olisin, jos elämä olisi mennyt toisin". Joskus mietin samaa ja nyt taas. Mitä JOS mulla ei olis mennyt hermo vanhassa duunissa ja en olisi irtisanoutunut? Kuinka pahasti olisin pimahtanut? Mitä jos en olisi ollut uhkarohkea ja tullut raskaaksi, kun ei ollut työpaikkaa mihin palata? Mitä jos mulla ei olisi kolmatta lasta ja en olisi tähän työhön lähtenyt? Millaisia mun lapset olisi, jos olisin tavallinen työäiti? Millaista mun arki olisi? Millaista olisi mikään? Olisko mulla kivaa? Olisko mulla kiire? Olisko mulla harrastuksia minkäälaisia?

Millainen mä olisin, jos en sattuis oleen näin ihana :)

Nyt mä en samalla lailla osaa kuvitella tulevaisuutta ollenkaan. Mä en vaan näe sitä, ei mitään suunnitelmaa. Vuosi kerrallaan edes yritän ajatella mitään. Pakko siis elää hetkessä. Ainakaan ei ole määrätietoista etenemistä mihinkään suuntaan.

Nyt pitää edetä koululle esikkoa hakemaan. Viime yönä se tuli yhden aikaan yöllä Bon Jovin keikalta ja aamulla seiskalta herätys, et ehtii luokan kanssa Lintsille päiväksi. Toivoi et hakisin sen koulusta, oletti et ei jaksa edes harkita pyöräilyä unovelkaisen riekkumisen jälkeen.
Ja koska olen tämä tyyppi tässä elämässä, niin toki suostuin :)

Pitäisi useammin poistua kotoa Osa 2

Eilen oli mahtava ilta. Kavereiden kanssa keilattiin, syötiin, pelattiin bilistä. Kylillä oltiin liikkeellä pyörillä, mikä aikaansai ihanan lapsellisen olon.

Ennen lähtöä kävin taas kiehtovan keskustelun junnun kanssa. "Miksi minä en saa tulla mukaan"? Meidän vanhempienkin pitää joskus päästä omien kavereiden kanssa menemään, ihan kuten te lapsetkin saatte mennä ilman meitä. "Etkä sä enää halua olla mun kanssa"? No haluan  tietty, mutta minähän olen sun kanssa kaiket päivät muutenkin. "Mutta etkö sä ENÄÄ halua olla mun kanssa"?  Siis voi apua. Mä en selvästikään ole tarpeeksi poissa kotoa, minkä totesin jo vähän aikaa sitten. Olen poissa yhden illan ja katastrofi ja vakava hylkäämisongelma on valmis. Syyllistäkää vaan äitiä.

Äsken jouduin auttamaan samaista lasta vesi-ilmapallon täyttämisessä. Kastuin touhussa. Lapsi toteaa: sait sentään lapsesi iloiseksi.

Videovuokraamon jonossa tässä joku aika sitten rutisin sitä, et poika valitsi mun mielestä tylsän piirretyn. Junnu sanoi taas tosissaan, että eikö sulle ole tärkeintä, että lapses on onnellinen. Vieressä oleva nainen purskahti nauruun.
Mä elän kohtuullisen hassun lapsen kanssa.

Tänään mun hassu esikoinen lähtee isänsä kanssa Tampereelle katsomaan Bon Jovia. Kauhean liikkuttavaa sekin. Isoon konserttiin, mun lapsi. Mun pikkuruinen.

Eilisessä hauskapito illassa puhuttiin hämmästyttävän vähän lapsista. Syömään mennessä kaverin mies totes, että onpa ihanaa olla erossa lapsista. Se nauratti.
 Mä puhuin ykeisäosastokirjoituksesta, jossa nainen valitti, et kun hän oli lapseton, niin kaikki sanoi ettei hän ymmärrä elämästä mitään, kun ei ole lapsia. (kauhea lause, anteeksi) Nyt kun naisella on yksi lapsi, kaikki sanoo, ettei hän ymmärrä elämästä mitään, kun lapsia vain se yksi.
 Mut haloo, ei ymmärräkään. :) Mäkään en ymmärtäisi muiden lapsiperheiden lapsiongelmia, jos mulla olisi vain esikoinen.  Mä olisin ärsyttävä bitch, joka luulisi olevansa maailman paras lapsenkasvattajaäiti. Esikoinen on helppo, kiva, fiksu, sanoinko jo helppo, aina osannut istua ruokapöydässä, jotakuinkin aina osannut yliäätään käyttäytyä, sanoinko jo helppo.
Kaikki tämä ei sitten tokan kanssa sujunut. Eikö kolmannenkaan. Kolmesta lapsesta yksi osaa istua ylipäätään. Missään.

Jotkut onnekkaat/epäonneekkaat saa ekasta lapsesta sen haastavan. Ne ei ehkä uskalla hankkia enempää lapsia, kun ne luulee ettei osaa ja jaksa. Todennäköisesti se kakkonen olis iisi tapaus.
 Jos ne hankkii, ne yllättyy kuin helppoa kaikki onkin.

Ehkä!