Elämänmuutos

Tää olis nyt lomalla. Eilen kahvittelin kaverilla, tänään kävin hammaslääkärillä ja huomenna menen kampaajalle. Näinkö lomalla kuuluu olla?
 Eilen kaveri innoissaan selosti mulle Kaisa Jaakkolan kirjasta, jossa puhutaan naisten hormoneista ja ruokavaliosta ja ja ja... Se oli lukenut kirjaa ja kirjoittanut aina sivuun ketä ne teidot koski, mua vai häntä. Selvisi miksi lihon sieltä mistä lihon ja selittyi sekin, miksi nyt yhtäkkiä laihdun. Hurjan kiinnostavaa tietoa.
 Kuulemma yksi suurimpia syitä laihtumiseen on se, että jätin se jokailtaisen alkoholilasin (kaksi) pois. Ja hiilarit on mulle aika myrkkyä, ja ne multa on jäänyt pois melkein kokonaan, vaikka en siis karppaa, yhtään. Rasittavin fakta oli se, että mulla ei ole testosteronia melkein yhtään (sen näkee monesta seikasta) ja ainoa tapa jolla sitä saa, on voimailu. Kävelylenkit ei auta siihen yhtään. Ja ilman sitä testosteronia, mun ongelmakohdat pysyy mun ongelmakohtina.

Vuosien prosessi edessä. Mutta onneksi muutan elämäntapaani, enkä laihduta.

Eilen oli ensimmäinen kerta pariin viikkoon, kun sain ponnistella, etten menisi illalla kaupan kautta kotiin. Siis suklaata kantaen. Tajusin sen johtuvan liian kevyestä ruokailusta, liian pitkästä ruokavälistä ja siitä, että oli jo myöhäinen ilta ja olin väsynyt. Näköjään se riittävä syöminen saa mässäilynhimon lähes katoamaan.
 Mutta ah, vadelmat vaniljakastikkeella korvas kyllä kaiken, ja Unden the dome.

Tuleva viikonloppu hieman "jännittää". Mies on matkoilla viikonlopunkin ja mun eka ajatus on: "syödään pitsaa ja muuta helppoa". Mut ups, ei. Mulle se pitsa ei sovi YHTÄÄN. Mun uudelle taloudellisuudellekaan se ei sovi. Mieluummin käytän pitsarahat vaikka siihen, et vien pojat leffaan. Jotain arvoja oltava elämässä :D

Kepponen pyyteli kuvia uusista seinistä. Kohta niitä saadaan. Ennen ja jälkeen kuvia. Hieman malttamattomana odotan remontin jatkumista. Tosiaankin nyt kun pari seinää maalattu, tuntuu ettei hetkeäkään enää kestä kulahtaneita seiniä.

"Köyhäilyn" jalo taito

Kyllä, kicksejä näemmö voi saada siitä, kun ostaa kymmenen euron lahjakortilla parille päivälle ruokaa. Siinä on ihanaa se kahden päivän ruoka ja se, että on ilmainen lahjakortti. Pienestä voi taas ilahtua.

Ilahduin kyllä siitäkin, että koiran leikkaus eilen maksoi rutkasti vähemmän, kuin oli etukäteen kerrottu. Kassalla sitä hehkutin innoissani ja laskuttaja mietti syitä miksi se oli halvempi. Huomasi hetken kuluttua, että lääkäri oli laskuttanut yhden operaation vaikka kaksi tehtiin. Mä ehdin jo kirota sitä, että ääneen tuuletin, olisin vain ollut hiljaa. Lopulta nainen päätti että menköön sillä , millä meni. Säästin siis 160e!!!

Sillä aikaa kun koira oli lekurilla, mun kaveri kävi meillä maalaamassa. Tuulikaappi ja keittiö sai keltaiset seinät. Olen aivan innoissani ja onnessani ja lumoissani. Kevät tuli kotiin! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaksi maalataan eteisen seinät, keskimmäisen tapetti vaihdetaan ja onhan tätä kulahtanutta seinää vähän joka paikassa. Alunperinhän ajatuksena oli rempata tuo koiran syömä kodinhoitohuone, mutta ehkä ensin kaikki mikä näkyy. Kukaan ei näe kodinhoitohuonetta. Mä en siellä vietä aikaa :) Ja sen kyllä huomaa.

Kanan ja papujen syönti jatkuu. Mä olen  niidenkin lumoissa. Herkkulakossa oleminenkin on hämmästyttävän helppoa. Kahvakuulaa olen heilutellut joka päivä. Lankkuakin teen päivittäin (lepopvä kerran viikossa). Eilen hetken ajattelin lannistuneena, että lankussa en jaksa vieläkään olla kauempaa kuin 40 sekuntia. Sitten muistin, että vajaa kaksi viikkoa sitten jaksoin 18 sekuntia. Kyllä mä siis kehityn. Hitaasti mutta varmasti.

Nyt mulla alkoi pieni lomanen. Pituudesta en tiedä, siksi pitää lomailla kuin viimeistä päivää. Tää on kyllä tämä tyypillinen: "olispa vapaa, saispa olla yksin hetken" ja nyt olen, enkä tiedä mitä tekisin. Ulkona on niin kylmä, ettei lenkkeily huvita, koirakin on pönttö päässä eikä ihan lenkkikunnossa sekään. Salikortin irtisanoin, mutta se on vielä kuusi viikkoa voimassa. Siellä vois käydä... (kolme pistettä kuvastaa haluttomuutta salille menoon)
Osa vaatteista on edelleen väärien huoneiden kaapeissa, mutta sekään ei nappaa. Mä en tykkää käydä omia vaatteitani läpi. Paitsi ehkä kuukauden kuluttua, kun viimeisetkin on ihan sopivia.

Onpas taas laimeaa pölinää. Mulla on ollut kiva viikko ja paikoin olen ihan liekeissä (joo liekeissä) ja pursun ideoita, mutta täällä se ei näy.
Mutta olen heräämässä talviunilta!

Jee aurinko jee kakku!

Jee, mä keksin konkreettisen tavoitteen lähiviikoille. Muistatteko kun mä jäin lähtemättömästi Vero Modan myyjän mieleen, kun seisoin farkut puolireidessä hihkumassa "nää melkein mahtuu mulle"? Minä muistan. Ja aion solahtaa niihin farkkuihin ihan ihan kohta.
Kun solahdan, saatte nauttia selfiestäni täällä. Halusitte tai ette. Ystävä kertoi kuulleensa luotettavalta taholta että mikään ei ole säälittävämpää kuin keski-ikäisten naisten peilin kautta ottamat selfiet. Hah, en välitä, mä aion nyt aloittaa sen homman ihan tosi mielellä. Teen siitä ehkä uran! Nousussa kuulemma olisi bikiniselfie. Voitte arvata, että sitä ei tule tapahtumaan tällä kanavalla. Ikinä!

En tiedä mistä johtuu energiapuuska, mikä juuri nyt kutittaa vatsaa. Vai siitä mun terveellisestä, herkullisesta ruokavaliosta, jolla en teitä ehkä myöskään vaivaa? Vai siitä faktasta, että olen laihtunut muutamassa päivässä puolitoista kiloa?
Ruokavaliosta sen verran, että tärkein sääntö on se, että kaiken mitä syön on oltava mun mielestä oikeasti hyvää. Nih!
Mistä tuli mieleen, että eka ruokaohjelma mitä odotan, on se Safkaa, joka kohta alkaa ihan kohta. Olen ennenkin täällä sanonut siitä, et se avokadopastatytsy on ihana kun intoilee ruoasta ja syömisestä niin paljon. Et "ihanaa, joka päivä saa syödä monta kertaa. Kun joka ilta syö perheensä kanssa yhdessä hyvää  ruokaa niin ei päivä voi olla huono". Mä haluaisin olla tollanen myös! Jee aurinko, jee kakku, jee avokadopasta, jee leipä!
Kun minä olen enemmän sitä "yökensyö"-koulukuntaa. Iso huokaus.

Pullaa tekisi mieli mennä leipomaan, mutta ei kyllä uskalla juuri nyt. Voisilmäpulla! Sille ei voi sanoa yökensyö!

Energiseksi puuhaajaksi

Jostain syystä mä olen energisimmilläni silloin, kun mun kaveri tuo poikansa meille leikkimään mun hoitotytön kanssa. Nyt poika tuli meille ja NYT iski palo vihdoin jatkaa sitä huonejärjestyksen vaihdon aikaansaamaa urakkaa. Vaatteidenkin pitäisi vaihtaa huoneita. Kyllä, vieläkään en ole sitä tehnyt. Muistelen, että tavoite oli tehdä kaikki valmiiksi esikoisen synttäreihin mennessä, joulukuun puoliväliin siis, seuraava tavoite oli joulu. Nyt ollaan jo täällä asti ja vaatteet siellä missä ennenkin. Voiko aikaansaamattomampaa ihmistä olla?

Miksi vaatekaapit ja vaatteet saa mut uupumaan?

Mä toivon tänä vuonna muuttuvani energiseksi puuhaajaksi,, joka huolettomasti aina sanoo ettei jaksa istuskella telkkarin edessä, vaan haluaa koko ajan tehdä jotain. Haluan illalla huomata, että koko päivä mennyt hurahtamalla ohi ja hetkeäkään en ole istunut. (No emmä ihan oikeesti sitäkään halua. Jos clean house is a sign of wasted life, niin myös jatkuva puuhaaminen on merkki siitä, ettei ole ketään kenen kanssa istua alas ja jutella.)

Mutta nyt mulla ei ole ketään kenen kanssa jutella, niin voisinko lakata pitkästyttämästä teitä ja mennä niiden kaappien kimppuun?

Tämän se vaatii

Eilen mulla oli syömisten suhteen täydellinen päivä. Päivän pääateriat oli kanaa ja papuja ja kasvissosekeittoa. Herkkuiltapalana vadelmia ja kermavaahtoa. Ei viiniä, ei suklaata. Mutta tänään oli vaa'an lukema heilahtanut alaspäin. Hieman sekavassa mielentilassa mietin, että tämän se siis vaatii. Muutoksia muutoksia...
Yksis edellisen postauksen kommenteissa ystävällisesti sanoi, ettei mun tarvitse laihtua. Tarvitsee, mulla on tosi tosi paksut jalat. Kuvakulma hämäs mut pienemmäksi kuin olenkaan. Mutta toki, ihanahan mä olen silti :D

Illalla kävin puolen tunnin reippaalla lenkillä ystävän kanssa. Sen jälkeen kahvakuulalla pieni käsitreeni ja lankkua. Niin, otin vastaan lankkuhaasteen, kuukauden. Uah! Ekana päivänä jaksoin olla lankussa 20 sek, eilen 31. Oikeasti pitäis mennä jos 40 sekunnissa, mut en jaksa, en. Kohta jaksan.

Väsynyt olen ollut. Mutta tänne asti olen ollut aamuvirkku. Ajatelkaa, vasta juuri ennnen joululomaa heräsin ensimmäistä kertaa koko syksynä herätyskelloon. Joka aamu herännyt ennen sitä. Nyt sitten nukuttais yli sen seiskan. Tänään puoliunessa tein lapsille aamiaista (isot pojat haluaa pannullisen haudutettua teetä, ajatelkaa) ja vein ne kouluun ja eskariin. Tytön kanssa palasin kotiin koiralenkin jälkeen puoli yhdeksän, laitoin lastenohjelmat päälle ja sammuin sohvalle itse. Kymmeneltä havahduin kaverin kyläilytekstariin.
 No nyt on sit seurusteltu kaverilla ja syöty herkkulounas. Kanaa ja paistettuja herkkusieniä ja paprikaa turkkilaisella jugurtilla. Vatsa kiittää.

Kodin remppaakin mietimme. Mun yksi kaveri lupas tulla meille tekemään pintaremonttia. JEE! Päätettiin edetä pikkuhiljaa varojen mukaan. Kaveri lähettää jo kuvaviestejä, joissa kuvia meidän keittiöstä uusilla maalausideoilla.
Tänään päätin, että aloitetaan tuulikaapista. Eteisen seinät keltaisiksi, uudet naulakot (vanhat tuli juuri alas seinästä) ja tadaa, on puhdasta ja uutta. Eteisaulan yksi seinä on oranssi. Sen vois vaihtaa terrakotaksi? Muut seinät valkoisiksi, jonkun sävyisiksi. Siitä onkin sitten näkymä keittiöön, josta tulee keltainen. Verhot oranssiksi?

Onko monikin teistä valkoisen ystäviä? Huomaatteko että minä en? Paitsi muilla. Musta on ihana kyläillä muiden valkoisissa siisteissä kodeissa. Valkoiseen nimenomaan yhdistyy se siisteys, jota meillä ei ole. Naurattaa taas meidän valkoiset nojatuolit, jotka on kuraiset. KURAISET! Ehkä mun täytyy luovuttaa ja hankkia uudet päälliset, muut kuin valkoiset.

Olen mä tänään muutakin miettinyt. Jostain ilmestyi päähän muistikuva töissä käymisestä, siitä kuinka menin sinne innolla ja sanoin, että ihanaa olla duunissa ja enempää lapsia en tee. Maaliskuun vika päivä mulla tulee kahdeksan vuotta kotona oloa. Kahdeksan. Mua alkoi melkein itkettämään. Ei ehkä pelkästään hyvällä. Mihin tämä aika menee? Huomaanko mä ihan kohta, että junnu on 14 ja taas on se kahdeksan vuotta mennyt. Ja huraa, sitten olenkin jo 50 vuotta!
ZEN.......................

Ehkä parempi elää vain päivä kerrallaan ja maalailla seiniä keltaiseksi.

Melkein vaatepostaus

Olin niin pitkään haikaillut kuvassa olevaa lapsellista paljettikoirapaitaa, että alesta se oli ostettava. Ainoa lipsuminen mun ostoslakossa. Kauhea määrä lakkoja mulla muuten. Ostolakko, huutamislakko, herkutteluöverilakko, valituslakko... On varmasti myös koti siistiksi ja kuntoon-lakko, koska niin pahan näköistä meillä on. Laihdutuslehtiä lukemalla olen oppinut, että kun muutaman kilon laihtuu, niin tulee ylimääräsitä energiaa, jonka haluaa käyttää mm.kaappien siivoamiseen. Sitä odotellessa.
Sanoinko jo, että 4,1 kiloa pitäisi pudottaa hiihtolomaan mennessä?

Viisi prosenttia

Facebookasin tätini kanssa hänen tuoreesta lapsenlapsestaan. Täti mainitsi et tuore isä oli varsin väsy ja vaikutti shokissa olevalta. Sanoi "kyllä se siitä, kun saa muutaman yön nukkua kunnolla". Minä: "hahahahahhaha". Vastasyntynyt lapsi, kunnolla nukuttuja yöunia, anyone?

Jännä fiilis tuli kroppaan. Sen lähes tuntee vielä jäsenissään miltä se tuntui. Alku ensimmäisen lapsen kanssa.
 Mutsi sanoi eilen miettineensä hankkisko vielä yhden lapsen, jos pystyisi kelloa siirtämään. Ei hankkisi. Voin sanoa etten minäkään. Mä en jaksa enkä tahdo! Kolme on hyvä!

Tänään alkoi arki. Keskimmäinen meni nukkumaan itkien. Se lähti aamulla kouluun itkien ja huutaen ja kamoja paiskoen. Ihana ihana arki!
Mies soitteli Hong kongista. Sekin on aikaeron ja työtahdin takia ihan sekaisin. Tulin siihen tulokseen, että kuuntelen mieluummin huutavaa lasta, kuin kroppa väsymyksestä särkien teen töitä.

Eilen olin junnun ja entisten hoitolasten kanssa Hop lopissa ja sit vielä kyläilemässä. Junnu jäi sinne ex tempore yökylään. Jotenkin nauratti. Se, kelle jää ja se miten jännillä tavoilla ihmiset voi löytää kavereita.
 Lasten äiti laitoi illalla viestiä, että on saanut koko illan nauraa mun pojan jutuille. "Sulla on tosi kiva ja kohtelias lapsi". Hieman lämmittää sydäntä kuulla tuollaista.

Taktisesti lähden hakemaan poikaa kotiin vasta kun isot pojat tulee koulusta. Jää kiukuttelujen kuuleminen vähemmälle.
Tein yhden ainoan uuden vuoden lupauksen. Yritän olla huutamatta (liikaa). Täytyy olla paljon poissa, niin ei suututa niin helposti...

Yhden ystävän kanssa aloitettiin uusi terve elämä ja toisen kaverin kanssa tehtiin tarkempi suunnitelma. Miinus viisi prosenttia painosta pois hiihtolomaan mennessä. Koska mun ruokavalio on hämmentävän säällinen ( kanaa ja papuja) niin ainoa mihin pitää puuttua on se karkkien syömisen lopettaminen/vähentäminen. Liikuntaa saa lisätä, mutta ei ole edes pakko... Paitsi lankkuhaasteen otin vastaan tänään. Eka päivä 20 sekkaa lankussa jne. Juuri ja juuri jaksoin. Ja parin päivän päästä pitäis jaksaa jo 30 sekkaa. Jaksaa jaksaa...

Yksi tuttu/kaveri on laihtunut plus 20 kiloa viime vuonna, kävi laihdutusleikkauksessa. Nyt loppusyksystä se sai luvan ja käskyn aloittaa urheilun. Ja mitä tekee kaverin mies. Ilmoitti koko perheen City runiin, puolimaratonille. Jos joku entinen sohvaperuna, yli 120 kiloinen alunperin, aikoo treenata puolimaratonia varten, niin miksen minä edes vitoseen tähtäisi? Voisinko yrittää edes? Ja miksi multa puuttuu sisu edes haaveilla maratonista.

Yksi tuttu, aika reilunkokoinen, on aloittanut dieetin ja treenauksen. Tavoitteena miss bikini fitness-kisat. Samaan aikaan ihailen ja kauhistelen. Kuinka realistista on n. satakiloisen lähes nelikymppisen haaveilla kisalavasta? Mutta kuinka upeaa, että joku asettaa tavoitteita. Julkisesti vielä!
 Olen ehkä hieman sanaton.