Pidin ystävälleni "puhuttelun" tässä yhtenä päivänä. Vähän vastaavia olen saanut itsekin yhdeltä toiselta ystävältä, eli laitoin opetukset kiertämään.
Ystäväni on yksinelävä, lapset maailmalla ja hän voisi siis elää jo omaa elämäänsä ja panostaa itseensä vihdoinkin. Mutta ei, hän ei vaan tee oman itsensä eteen tai hyväksi yhtään mitään. Kuten hänelle nauroinkin, niin se ettei käy kauneushoitoloissa tai edes kampaajalla, ei ole synti. Ei se ole pakollista. mutta voisiko hän edes ostaa itselleen ruokaa, jota haluaisi syödä. Ystäväni inhoaa kaupassa käymistä ja pystyy oikeasti syömään kaapit ja jääkaapin niin tyhjäksi, että jäljellä on vain valo. Itselle päivän paras hetki on se, kun talo on hiljaa ja teen itselleni oman ihanan ruoan. Mä todellakaan en pysty enää syömään koko perheen makaronilaatikkoja, mä haluan oman pyhän ruokani hiljaisuudessa.
Mua siis alkoi surettamaan ja oudosti ärsyttämään, että ystävä syö kaurapuuroa ja omenoita, jos ei muuta löydy. Voisiko oikeasti ilahduttaa itseään ja olla oman elämänsä prinsessa? Kaveri jäi miettimään asiaa ihan tosissaan. Vähän hätkähtikin sitä, että tosiaan toimii noin, Hän hankkii kaappiin vaikka mitä hyvää, jos nuoriso tulee kylään, mutta itseään ei huomioi.
Hän ei myöskään ikinä osta vaatteita, koska aina pitää laihtua se kymmenen kiloa, joka ei ikinä lähde. Minusta ihmisellä saa olla vaatteita myös siinä koossa, jossa on. No, paraskin sanoja. Mulla ei ole hyviä sopivia vaatteita, mutta se johtuu eniten siitä, ettei mun kokoiselle tehdä vaatteita. Tai mun malliselle, kuten olen ennenkin valittanut.
No, kunhan tästä syksyn stressaavasta ajasta selviän, yritän keksiä juttuja, joilla ilahdutan itseäni arjessa. Ja ehkä jopa yritän etsiä muutaman kivan vaatteen.
