tiistai 25. lokakuuta 2016

Jos näyttää kirjailijalta, onko kirjailija?

"Lomaviikolta" moi. Syysloma/poikaviikko ohi ja nyt on tämä hiljainen rauhallinen viikko alkanut.  On kyllä eroa onko talossa kolme poikaa vai ei.
Syysloma meni hämmästyttävän kivasti. Ei ollut riitaa eikä draamaa. Mitään en poikien kanssa tehnyt, mutta hyvin viihtyivät näköjään muutenkin.
Pientä angstia koin, kun tajusin, ettei mulla olisi edes varaa tehdä muksujen kanssa mitään. Onneksi ne on tottuneet! Ja onneksi isänsä tekee niiden kanssa näitä leffa ja mäkkikeikkoja. En usko poikien edes tajuavan, miten eri tavalla meillä mennään.
Pojat kaikki leipoi ja kokkas viikon aikana. Eikö sekin ole jotain?

Olen paljon päässäni pohtinut näitä uusioperheilyjä. Kuinka se on minulle "vaikeaa", vaikka meillä onkin mennyt todella hyvin kaikki. Ystäväni eilen sanoi, että minulla on pakosti joku lapsuuden trauma, koska en millään pääse näistä jutuista järkeilemällä yli.
Illalla puhuin näitä tuntemani pari ja perheterapeutin kanssa saunan lauteilla. Hän sanoi, että pelkoni voi tulkita myös omana epävarmuutena suhdetta kohtaan. Pöh! Yritin sitten vääntää rautalangasta, että jo vuosia vuosia sitten, ennen kuin asia oli mitenkään ajankohtainen, pohdin ettei kukaan koskaan huolisi minua, koska minulla on näin iso lapsikatras.
 "Saatat sabotoida suhteen itse, ettei sinua jätetä, kuten pelkäät". Nauroin etten ihan niin viisas ole. Mutta taas tajusin syyn siihen miksi vuoden deittailin vain tarkoituksellisen epäsopivia tyyppejä. Jos ei edes harkitse suhdetta jonkun kanssa, ei tarvitse pelätä pettymystäkään.

Kysyin mieheltä, miksi hän ei ollut halunnut parisuhdetta. "Miksi olisin, mähän elin elämäni stressittömntä aikaa".
No miksi sitten halusit kuitenkin parisuhteen mun kanssa? " Koska sun luota oli kurja lähteä ja sun luokse halusin aina takaisin."

Jos opettelisin relaamaan ja kelpaamaan itsellenikin!

Yhtenä päivänä luin iltapäivälhdestä jonkun entisen missin haastattelua. Mimmi on jo 30v mutta sanoo näin: Kun rakastun, elän hetken huumassa. Olen semmoinen, että kaverit unohtuvat ja he voivat kuulla minusta vasta  kahden vuoden päästä. Näen vain miehen!

MÄ EN TAJUA, miten kenellekään riittää vain mies. Vaikka mies olisi kuinka ihana, niin silti se on vain yksi ihminen. Mistä edes voi enää jutella, jos koko ajan vain hengaa yhden ihmisen kanssa. Eikö toi kyhnääminen tapa suhdetta?

Voiko tää ärsyyntyminen olla kateutta? Koenko menettäväni jotain jos en ole tavannut miestä, joka täyttää jokaisen tarpeeni, enkä muita ihmisiä tarvitse. No ei.
Vaikka kuinka viihdyn miehen kanssa ja vaikka olisi kuinka hauskaa, niin tarvitsen annoksen tyttöjuttuja säännöllisesti. Jotakuinkin joka päivä!

Mitäköhän muuta olen miettinyt? Rahapulaa, laihtumattomuutta mm. Noita pikkumurheita.

Luin lehdestä Outi Brouxin haastattelun. Hän sanoi jotain, mikä osui. "Me emme kykene näkemään toisiamme muiden silmin. Muut näkevät meidät kokonaisuutena, mutta peiliin katsoesssamme muodostamme minäkuvan yksityiskohdista, kuten otsan juonteesta".

Niin totta. Mulla esim. on omat angstini otsan juonteista nimenomaan. Miettiessäni asiaa, en keksinyt yhtään ystävää, joilla juonteita olisi. Johtuisko se vaikka siitä, etten MÄ KATSO ihmisiä sillä tavalla kuin itseäni.
Sitähän sanotaan, että muiden kauneusvirheet huomaa vaan, jos tyyppi itse niitä esittelee.

Eli katsokaa itseänne kuin katsoisitte muita.

Pinnalliset puheet taas. Johtunee huomisesta synttäristä. Nauratti fb-muisto kahden vuoden takaa. Mulla oli kauhea tuska ja raivo, että vanhenen eikä koskaan enää tule olemaan mitään hauskaa.
Muutama kk eteenpäin, niin mulla alkoi hauskin jakso elämässäni, joka ei ole vieläkään loppunut!

Opetus: älä luovuta, kulman takana voi olla vaikka mitä kivaa tulossa.

jk. Eilen tulin kotiin palaverista. 13v oli tullut taas koulun jälkeen käymään. Kysyin oliko ikävä. VAstas et "vähä". Kysyin et oikeestiko ikävöit mua ja se sano et tietty. Halattiin. Kätkin tippasilmäiset silmäni :)

4 kommenttia:

Tuula / Oman katon alla kirjoitti...

Ihana viisas sinä ♥ Mä en ole huomannut, että sulla olisi otsajuonne. Oon vaan huomannut, että olet sensuellin ranskattaren näköinen. Mullakin on muuten otsajuonne - oletko huomannut? Ja hirveästi kaikkea muuta. Usein näen vain ne, ja unohdan kaiken sen muun. Mutta tää juttu sai miettimään taas asiaa eri kantilta. Yritän taas vähän aikaa katsoa itseäni kuin ne ihmiset, jotka musta tykkää :)

Puss!

Elisa kirjoitti...

Mä uskon, että ylianalysointi tms on jotenkin meille naisille luonteenomaista, joillekin tietty enemmän (esim sulle ja mulle) kuin toisille .

Pitäisi aina muista että sitä ansaitsee onnen. Ilon ja kaiken ihanuuden.
Oon aika varma, että ajan kanssa sä alkat relaa ja luottaa.

ps. Ihana toi 13v. ;)

Tuula / Oman katon alla kirjoitti...

PS. Sulle on tunnustus...

marikan polut kirjoitti...

komppaan Elisaa; ehkä pitäis vain uskaltaa luottaa ja olla. Luultavasti oma olo on silloin paljon parempi ja asiat rullaavat. Ehkä. Mahdollisesti. Voi olla.

Mä puolestani en ihan tajua noita tyttöjuttuja.
Päivisin töissä - miehiä; illalla kotona - mies (ja keskenkasvuisia), että mistä ihmeestä mä oikein kenenkään naisihmisen kanssa juttelisin? Ei mulla ole mitään naissanottavaa mistään. (kuvittelen että tyttökaverukset juttelevat luomiväreistä, rintsikoiden pitsien hankaavuusominaisuuksista ja ehkä jostain hydrauleenihappomeikinpohjustusvoiteiden pito-ominaisuuksista. Vai juttelevatko?)