maanantai 9. syyskuuta 2013

Kylmiä väreitä

Mä todellakin saan kylmiä väreitä ihmisten ällöttävästä imelyydestä. Yksi vanha tuttu facessa on NIIN onnessaan aviomiehensä puolesta, joka on päässyt Pariisin työmatkalla. Päässyt hienoon ravintolaan syömään ja käynyt Notre damen kellonsoittajassa (?) ja nainen on et IIH ihanaa. Mä vitsailin et munkin mies on samaisessa maassa juuri, enkä yhtään iloitse sen puolesta. Ja sit joku välkkypää kommentoi et HÄN ainakin on onnellinen läheistensä ilosta ja onnesta. Siis oksennus.
 Juu, olen pieni ihminen selvästi kun suhtaudun mieheni työmatkoihin vain työmatkoina ja lasken päiviä sen paluuseen, et pääsen lenkille. Tsih!

Seuraava kitinän aihe on Rva H, joka ei varmaan tajua miten oudolta niiden perhe mun silmissä ajoittain näyttäytyy. Kuten tiedätte, kyseisen perheen pojat on meillä aina. No, eilen soitin rouvalle ja kysyin saako meidän junnu ja hänen junnu jäädä meille pelaamaan kun ajan stadiin ja takaisin, vai voiko pojat tulla heille siksi aikaa. "Pojat saa olla teillä mun puolesta, meille ei voi tulla, koska mies katsoo formulaa". WTF???? Ei siinä sit mitään. Hänen poikansa sai olla meillä viisi tuntia putkeen. En laske tunteja ;)

Seuraavaksi iloisiin asioihin. Mun ystävä teki suuren palveluksen mun keskimmäisen itsetunnolle. Keskimmäinen on opetellut tekemään stop motion elokuvia kännykällään ja mun ystävä (opettaja) päätti kysyä pojalta, tulisko hän opettamaan niiden tekoa ystävän luokalle. Pojan ilme oli ihana. Keksi kauheasti syitä, miksi ei voisi opettaa, mutta oli todella imarreltu. Sovittiin, et menee ystävälle illalla asiasta puhumaan. Sinne se sit meni kännykän ja legojen kanssa. Oli kuulemma todella innoissaan asiastaan ja teki hienoja juttuja. Voi liikutuksen määrää.
 Viime viikolla poika on muutenkin ollut niin liikuttava. Torstaina opettaja soitti koulusta et poika on kipeä. Siinä puhelun aikana sit sanoin, et keskimmäistä koulu stressaa ja ahdistaa ja itkettää. Inhoaa koulua mutta on tunnollinen. Opettaja huolestui kovasti ja ihmetteli, koska hänen mielestään pojalla tosiaan menee hyvin ja paljon paremmin kuin viime vuonna. Sanoin et voisko hän hieman kannustaa poikaa, et tietäis olevansa oikealla tiellä. On nimittäin luvannut skarpata koulussa ja parantaa todistustaan. No, vartti puhelun jälkeen opettaja soitti ja kertoi jutelleensa mun itkevän pojan kanssa. Ope oli kehunut poikaa hyväksi ja tunnolliseksi. ja sanonut ettei kannata stressata koulun takia. Pojan kasvot kirkastuivat, itku loppui ja HALUSI jäädä kouluun, eikä lähteä kotiin kesken päivän.
 Ajatelkaa, pienen pienellä keskustelulla voi olla näin iso merkitys.

Kehu ihminen päivässä voisi siis olla viikon motto! Koskaan ei tiedä, kuinka paljon se saattaa pelastaa.


7 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

niin komppaan sua! Ihan epää, jos toiset pääsevät Pariisiin, ja toiset eivät edes lenkille ;)
(tai siis onhan se ihan kivaa, mutta oma napa on kuitenkin vähän tärkeempi?)

Ja kehu lapsi päivässä. Siinä tavoitetta kyllä kenelle tahansa.
Kuka kehuisi äidin päivässä?

Tuula kirjoitti...

Heh, ihmiset on outoja. Välillä kyllä tuntuu, että fb on joku itsetunnon pönkityskanava. Mun tuttavapiirissä on ärsyttävimpiä ne, jotka raapustaa hirveet litaniat tehtyjä hommia ja sit paistattelevat kehuissa, kun muut kehuu miten ahkera se on ollut. Sit välillä se ihminen huomauttaa olevansa kylläkin flunssassa ja hirveissä rytmihäiriöissä, mutta että ehkä minuutin lepäsi ja sitten lähti mattopyykille. Mulle tulee tollasesta mieleen vain yksi sana: marttyyri.

Ja hei perustetaan äitien kehumisryhmä! Kehutetaan hirweesti toisiamme kaikessa - oli se sitten suklaan syönnin määrä, lenkkeily tai vaan arjen kaaoksesta selviäminen. Mä selkeesti huomaan lannistuvani välillä ihan tyystin, kun yleensä ei sitä äitiä kauheesti muisteta kehua. Paitsi sitten, JOS unohtaa (tai "unohtaa") pestä jotkut tietyt sukat/kalsarit/miehen työpaidan, niin johan kuuluu...

Mä kehun heti P:tä siitä, että oot niin sissi ja ihana noiden lasten kanssa! Voin kuvitella, että oot maailman ihanin äiti :)

PS. Miksen mä osaa kirjoittaa lyhyitä kommentteja..?

P kirjoitti...

Kiitos Marika, en olis kestänyt jos olisit haukkunut mut pieneksi huonoksi ihmiseksi, joka ei iloitse et mies pääsee bistroihin herkuttelemaan, kun itse syön täällä makaronilaatikkoa (paitsi etten syö)

SÄ olet Loistoäiti!!!!!

P kirjoitti...

Tuula, aloitetaanko facessa ärsyttävien statusten viikko? :)
Sun ihana puoli on se, ettet kommentoi lyhyesti. Kotona saan tarpeekseni siitä, et kerron huikean kiinnostavan jutun ja mulle vastataan "aha". :)

Sä olet hyvä äiti, joka ihan varppina lukee lapsilleen. JA kiitos kuule seisoo ihan kohta. Usko mua :)

Rillo kirjoitti...

Oikeesti sitäkin miehen matkaa kehuskelevaa tyyppiäkin ottaa päähän, että just mies pääsee sinne, vaikka haluaisi ihan itse olla siellä Notre Damen kellonsoittajassa (?). Sitäpaitsi, työmatka on työmatka. Niistä kai on turha olla niin kateellinen.

Kannustuksella ja kehuilla on kyllä käsittämätön voima. Niin lapsella kuin aikuisellakin.

Taru kirjoitti...

Mikä ihana lutupekka toi teidän poika! :)

Mä ainakin olin usein hyvinkin katkera tai kateellinen alati matkustelevalle ex miehelle. Vaadin palkaksi vähintään suklaata taxfree myymälästä, joskus lykästi ja sain hajuveden.

Mua ahdistaa koko FB sen vuoksi, että siellä (liian) moni esittelee saavutuksiaan ja tekemisiään. En vaan ymmärrä MIKSI? Haluuko ne pönkitystä itsetunnolleen vai mitä...häh?

Rva Kepponen kirjoitti...

Mä en jaksa iloita siitä, että meidän perheessä kukaan pääsee (siis joutuu) työmatkalle. Ne ovat yleensä työtä ja päivät pitkät. Siitä jaksan kyllä iloita, jos käy niin hyvin että mies/minä pääsen tekemään työmatkalla jotain kivaa. Sellaista, että siitä matkasta jää jotain matkustajalle itselleenkin. Muuta kuin pitkät päivät. Sanoo nainen joka on lähdössä kohta katsomaan leijonien ruokintaa savannipuistoon :)

Kyllä kehuminen tekee hyvää. Etenkin lapsille. Ja äideille. Ja isille. Sulla on muuten hyvä blogi ja olet ihailtavan pitkäjänteinen poikiesi kasvatuksessa.

Musta on outoa, että lasten kyläily on täysin vastavuorotonta. Itseäni ainakin nolottaisi toimia noin. Vaikka kyllähän meilläkin ramppaa sellaisia lapsia joiden luona meidän lapset eivät ikinä käy, mutta silti...