torstai 24. tammikuuta 2013

Tosi diippiä

Eilen oli huono päivä. Hain keskimmäisen koulusta ja junnun päiväkodista ja heti alkoi vollotus ja vinkuna. Keskimmäinen aloitti jo autossa itkemisen. Hän ei halua parkouriin ja siellä on tyhmää ja häntä haukutaan jne.    
Ilmoitin sitten jumppaan, et nyt loppui tää. Sieltä laitettiin meiliä, et pojasta on huomattu ettei nappaa ja ehkä kevättauko tekee hyvää.
Miehen kanssa puhuttiin puhelimessa näistä ja mies sanoi, et jotain liikuntaa pitää olla ja ekasta vastoinkäymisestä ei voi lopettaa jne. Mä olin samaa mieltä kuin hän ja samaa mieltä kuin keskimmäinen. Ei ole mitään mieltä pakottaa harrastamaan jotain, mitä ei halua. Pakkoliikunta sucks.
 Mutta kas, poika sit tietty muutti mieltään. Jos hän sittenkin vielä kokeilis. Soitin jumpan vetäjälle, joka sanoi et ei ole selvästi napannut olla siellä ja välillä hänet on pitänyt lykätä jäähyllekin. JEE! Mutta sanoi et toki saa tulla sinne ja jumpan jälkeen sit jutellaan miten meni. Ja paremmin oli mennytkin.
 No ei mun pitänyt tätä näin tarkkaan selostaa, vaan siitä puhua, et mä ahdistuin. Mun sisäinen pikkulapsi heräsi ja tunsin itseni kelpaamattomaksi. Ja mietin et jos mä tunsin itseni huonoksi, niin miksi poika sitten itsensä tuntee? Miksi mä tunsin itseni huonoksi on seuraava kysmyksenne (ei ole vai?) Mä ajattelen miehen ajattelevan et ihanne on liikkuvat lapset ja liikkuva perhe. Ja sit sillä on minä, joka vastustaa hiihtoa ja luistelua ja laskettelua ja suunnistusta ja vaeltamista ja ja ja, jonka lisäksi sillä on poika, joka ei tekis mitään.
Miehelle traagisena voihkin et huono perhe, epäonnistunut perhe. (siis Ttu, kuin tyhmä mä olen)
 Onko mulla itselläni jotain kummia traumoja, kun liikaa menen näihin mukaan? Ryhdyn kelpaamattomaksi. (On)

Tervetuloa mun elämään :)

Aamulla kuuntelin Aallon Dynastiaa ja ne puhui miesten ja naisten erilaisuudesta. Vehviläinen sanoi et jos hänelle tapahtuu jotain kamalaa, ero tai jotain, niin ei hänellä ole tarve soittaa kavereilleen ja kertoa. Ja naiset taas ei voi olla kertomatta. Pakko jakaa ystäville heti.
Ei voi yleistää, mutta muhun toi pätee. Olen tullut siihen tulokseen, että jos en kerro jotain ihanaa mitä on tapahtunut, niin se on sama kun sitä ei olis tapahtunutkaan. Ikävät asiat taas pienenee kun ne kertoo. Ja tosi ikävät asiat saattaa sit toisaalta kadota mielestä, jos niitä ei kerro. Sellaistakin voi sattua. Jopa mulle.

Noniin, nyt on sitten taas päivän ajatukset jaettu ja voin siirtyä päivän pakollisiin hommiin. Pyykkiä, imurointia ja urheilua.




3 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

mikäköhän tämän päivän biorytmissä on keturallaan? Ei käynnisty millään, ja kun käynnistyy, ottaa silti päähän, grr.

Tsemppiä ja iloa tähän päivään toivottelee kohtalotoveri...!

Elisa kirjoitti...

Mä oon samanlainen, ikävät asiat pitää jakaa koska silloin ne puolittuu....tai ainakin osa lastista tippuu matkalla pois. Sä olet elävä todiste tästä :)

Mirka kirjoitti...

Mulla oli toissa päivänä ihan v*tutus maximus. Ruikutin ja valitin masentuneena miehelle ihan urakalla, jolloin mies kimpaantui mulle ja ehdotti, että mun motto jatkossa voisi olla "v*tutus on voimavara!" No, eihän tuota voinut kuin nauraa. Yllättäen pienellä asennemuutoksella ketutuksesta vapautui paljon positiivista energiaa.

En sitten viitsinyt kuitenkaan FB:ssä julistaa tätä mun uutta elämänohjetta ja asennetta... :D