perjantai 11. tammikuuta 2013

Ihan kuvitteellista

Ihan kuvitteellinen tilanne: Jos joku keski-ikäinen nainen just lämmittäis kaksiveelle pinaattilettuja ja puhuis ääneen, että "kohta pesen nuo pissaiset lattiat ja sitten haetaan keskimmäinen koulusta ja sit mennään kotiin laittaan pannaritaikina alulle ja sit mennään taas autolla hakemaan junnu  ja junnun kaveri päiväkodista ja tullaan kotiin leikkimään" ja sit sen keski-ikäisen äiti soittais ja hihkuis innoissaan varanneensa New yorkin matkan, niin osaisko sitä ihan aidosti just sillä minuutilla olla aidosti iloinen toisen puolesta. (kahden minuutin kulttua se kuvitteellinen nainen jo oli ihan aikuisten oikeasti iloinen, mutta ei ihan sillä ekalla minuutilla)
 Pitäis olla joku säädös, milloin saa muille kertoa hyviä uutisiaan. Et "ai sulla on siellä tilanne päällä oksennustautisten lasten kanssa, en sit viitsi mainita et mies tuli just kotiin timanttisormuksen kanssa ja kertoi vievänsä mut Malediiveille".

No oikeasti, mä olen täällä oikein happy ja iloinen, vaikka hieman on taas elämä ollut ravaamista täynnä ja yllätyksiäkin on matkaan mahtunut. Mun kuuluis olla jo toisella vapaapäivällä, mutta ups, työt jatkuukin eikä taukoile. Ei se mitenkään haittaa et mun ap salitreenihaaveet kaatui.
 Eilen sentään pääsin ystävän kanssa shoppailemaan. Kaverille lähdettiin mattoa ostamaan, mutta lopputuloksena mä tulin parin kassin kanssa kotiin.... Mä olen nyt aloittanut sisustamisen. Kuten miehelle sanoin illalla, niin mä olen AINA kotona ja täällä pitää olla viihtyisää, mies taas on aina töissä niin sille on sama mille täällä näyttää. Ja sit hekoteltiin. Onneksi mies on niin ihana, ettei saa hepuleita mun ostoskohtauksista. Plussaa siitä.

Ystävä tässä taannoin sanoi mun olevan häntä edellä näissä "pientä elämää etsimässä"-haaveissa kun olen oravanpyörästä hypännyt. Olin hetken aidosti pöllämystynyt, et ai olen vai, vaikka toki olen sen joskus aina itsekin tajunnut. Tuli lähes pollea olo, et näin tässä elellään perheystävällistä elämää ja voidaan kaikki niin hyvin :) Eilen shoppailua lukuunottamatta en ihan taas ollut kyllä samaa mieltä.
Musta elämä on oravanpyörää, jos vie päiväkotiin lapsen 8.30 ja koululaisen 9.45, hakee taas yhden pois kahdelta, käy kaupassa ja hengaa kotona pesemässä pyykkiä ja esivalmistelemassa ruokaa, hakee kaksi lasta kotiin klo 16, rientää kotiin keittämään makaronia, syö lasten kanssa, ajaa 17.10 hakemaan yhtä lasta kaverilta ja ajaa lauman kanssa viemään nuorinta jumppaan 17.30. Mielessäni kiroilin, et 45 minuutin aikana pitää sitten heittää yksi kotiin ja yhden kanssa saada aika kulumaan jotenkin. Ja sitten tapahtui ILOINEN asia. Mies soitti olevansa kotimatkalla ja hakevansa sen jumppahepun. Tosissani, aidon onnellisesti, sanoin ettei mies vois mulle enää kauniimpaa asiaa sanoa. Kiitos.
 Onko sitten ihme, että jos ennen kymppiä nukahdin sohvalle? Mikä siinä onkin, että toi ramppaaminen uuvuttaa joskus. Vaikka välissä on oikein mukavia kahvihetkiä naistenlehtien kanssa.

 Pikkiriikkistä, mutta hurjan hauskaa elämää etsimässä.

2 kommenttia:

Elisa kirjoitti...

Sä olet kyllä aika tehopakkaus, tehomamma, kodin hengetär ja luksusnainen. Mua alkoi hengästyttää noi sun aikataulut ja sitten mietin et noh sama fiilis tulee jos miettii omia. Parempi olla miettimättä liikoja...

Mä haaveilen aina vaan pienemmästä elämästä edelleen. Sitä kohti!

Puss sinne!

vintti kirjoitti...

Moni ei ajoittaain älyäkään, millaista säätämistä kääntämistä ja vääntämistä himassa oleminen on.
JOs siis haluaa,että kaikki sjujuu, edes jotenkuten. Saati sitten kunnolla
Ei siitä selviä ihan vasemmalla kädellä ja hieman tuumaamatta.

Propsit miehellesi,että soitti ja aikataulutti tulonsa, ja haki jumppahepun.
Tuollaiset ilahduttavat aina,kun ne kertovat- että molemmat tekevät töitä perheen hyvinvoinnin eteen. Juuri tuollaisten asioiden takia kaikki toimii, vaikka välillä yskähtelisikin!

Tsemppiä arkeen.